Jumaloitu äiti epäilee kuitenkin poikaansa, vaan epäilyksen hiventäkään ei ilmene hänen kirjeissään. Tiedustelut, joita englantilainen isä ja äiti ei kainostelisi kysyä pojaltaan, jäävät hienotunteisuudesta rakasta Mauricea kohtaan kysymättä. Sen sijaan hän tiedustaa poliisipäälliköltä ja saa laillista tietä avioliitosta tiedon, mutta sittenkään ei pieninkään hiven himmennä hänen kirjeittensä lämpöä ja yhtä hellästi hän vastaanottaa poikansa, joka äitinsä luona perhehuolistansa vapaat hetket viettää. Englantilaisessa tai ameriikkalaisessa perheessä olisi siitä noussut aika kahakka, jopa suora erokin; mutta ranskalainen äiti ja poika vuosikausia näyttelevät kohteliasta näytelmäänsä — äiti, ollen olevinaan asiasta tietämätön, ja poika, hyvitellen mieltään siten, pettämällä, muka säästävänsä äitinsä tunteita.
Minusta tuntuu kuin sellaisen viekkauden vastustaminen elämässä saattaisi rehellisen anglosaksilaisen kansanluonteen halveksimaan kohteliaisuutta, ikäänkuin se välttämättömästi olisi suoruuden vastakohta. Mutta vaikkakaan ei kaikki, joka kiiltää, ole kultaa, niin ei siitä suinkaan seuraa, että kaikki, joka kiiltää, ei ole kultaa. Ja vaikka kohteliaisuus ja hienotunteisuus keskinäisessä seurustelussa usein on petosta, ovat ne silti totuuden arvokkaita liittolaisia. Ei yksikään nainen pitäisi luikertelevaa, kohteliasta roistoa parempana kuin raakaa, epäkohteliasta kunnon miestä. Mutta kahdesta yhtä suorasta ja miellyttävästä hän pitää enemmän siitä, joka on myös huomaavainen ja kohtelias.
— Aivan oikein, myönsi Robert, mutta kaikessa tapauksessa ranskalainen kohteliaisuus levittää ympärilleen pelkuruuden ja epäluulon inhottavaa lemua, joka rehellisimmänkin miehen vie päinvastaiseen liiallisuuteen. Oikean rakkauden pitää olla tukeva ja karaistunut kasvi, joka kestää poudat, tuulet ja sateet. Ihmiset, jotka liiallisesta hienotunteisuudesta ja kohteliaisuudesta eivät koskaan voi ajatustaan toisilleen suoraan ilmaista, myrkyttävät sielunsa katkerilla ja vihamielisillä tunteilla.
Minun sääntöni on tällainen: puhu suusi puhtaaksi; ole väliin pahalla tuulella ja älyä lopettaa; kiukuttele joskus hiukan ja riitelekkin vähäsen toisinaan, mutta opi tyytyväisesti kärsimään nuhteet ja kestämään suuttumukset.
Jollen minä Mariannaa muistuttaessani liiaksi paahdetusta kahvista niin tarkoin mieti enkä ole niin kohteliaskaan kuin huomauttaessani entistä emäntääni vanhaa rouva Polluxia samasta seikasta, niin on syynä se, että Marianna on kuin osa itsestäni, vaan niin ei vanha rouva Pollux — meidän välimme, Mariannan ja minun, on niin läheinen ja avomielinen, että se oikeuttaa meitä niin sanoakseni käyttämään elämän pikakirjoitusta — eikä hän siitä suutu eikä hermostu, vaan kaikessa rauhassa sanoo ensi kerralla palvelijalle ajoissa. Ja ellen häntä sormikasten korjaamisesta kiitä sulhasmiehen tavalla, niin jätän sen tekemättä sen vuoksi, että hän nykyjään niin usein minua sellaisissa pikku seikoissa auttaa, jottei hän sietäisikkään minun myötäänsä polvillani edessänsä ryhöttävän. Kaikki, mitä suinkin voi sanoa hänen kätevyydestään ja sievistä ompeluksistaan, olen sanonut niin usein, että se jo uusimatta luonnosta lankeaa. Se on jo menettänyt uutuuden viehätyksen.
Onhan niitä meilläkin ollut kaikellaisia pikku kiistoja, joissa voitto on kallistunut milloin toiselle, milloin toiselle puolelle ja kumpikin me olemme vain yhä lujemmin toisiimme kiintyneet huomatessamme, miten tarmokkaasti ja innokkaasti olemme mielipidettämme puolustaneet. Me puhumme aina avomielisesti ja totuudenmukaisesti asiat toisillemme ja se tapa on minusta paljoa parempi kuin ranskalaisen hienouden kaikki ansarissa kasvatetut kohteliaisuudet.
— Totta, totta, lisäsin minä. Joka sanasi on paikallaan. Totuus etusijassa; suoruus ennen kaikkea: puhdas, selvä totuus, kirkas kuin timantti, on suuremmanarvoinen kuin kaikki Ofirin kulta — se on kaiken rakkauden perustus. Mitenkä ihmiset voivat elää mitä likeisimmässä ja ystävällisimmässä suhteessa niiden kanssa, joiden kuitenkin luulevat voivan pettää, vaikkapa arkaluontoisistakin syistä — se on minulle syvin salaisuus. Jos minulle kerran selviäisi, että vaimoni tai ystäväni puhuisivat minulle vain sellaista, jonka luulisivat minua miellyttävän, niin olisin kuin poluttomaan erämaahan eksynyt.
Tämän huomautettuani pysyn sittenkin mielipiteessäni, että kotielämäämme voisimme paljonkin parantaa ja saada miellyttävämmäksi, jos suoruuden terveeseen ja vankkaan runkoon istuttaisimme ranskalaisen luonteen hienon kohteliaisuuden.
Tarkemmat tiedot siitä, mitä nyt olen sanonut, saa De Tocquevillen muistiinpanoista. Hän on minusta aitoranskalaisen perikuva. Ja totta tosiaan on siinä perhe-elämässä, jota hän kirjeissään kuvaa, hienoutta ja siroutta, joka paljonkin sen oikeaa arvoa korottaa.
Vielä minä tästä samasta asiasta huomautan, että yksityisille on aivan yhtä varallista kuin kansoillekkin lakkaamatta kehua niitä avuja, joihin jo on luontaista taipumusta, ja aina olla valmiit tuomitsemaan niitä virheitä, joihin itsellään ei ole mitään kiusausta.