Luullakseni me anglosaksilaiset emme olisi vaarassa joutua teeskentelijöiksi kotielämässämme, vaikka vähin tapojamme hienontaisimmekin; mutta siinä on vaara tarjona, että jäämme raaoiksi ja moukkamaisiksi sokeasti seuratessamme vaistomaista suoruutta. Mutta sovittaakseni puheena olevan aineen käytännölliseen elämään, mainitsen muutamia yksityistapauksia, jolloin vieraille osotetun kohteliaisuuden voisi edullisesti kotielämäänkin sovittaa.
Tarkastakaammepa siis ensiksi, miten käyttäydymme vieraita henkilöitä kohtaan, joiden suosiota toivomme. Me pukeudumme huolellisesti; koetamme puhua vain miellyttävistä asioista; emme luontaisen hitaisuutemmekaan anna estää osottamasta pieniä kohteliaisuuksia; riennämme huoneen toisesta päästä mukavampaa tuolia hakemaan; kumarrumme nostamaan pudonnutta viuhkaa; etsimme hävinnyttä sanomalehteä — vaivaudumme henkilöiden takia, jotka vain satunnaisesti ja tilapäisesti meitä miellyttävät. Mutta mikäli koskee ystäviämme, joita olemme oppineet rakastamaan ja kunnioittamaan, esiydymme liiankin usein vanhassa vaalistuneessa puvussamme, haetamme heillä itsellään tuolin, etsitämme sanomalehden ja selvittäytykööt muutenkin, miten paraiten voivat, emme heistä suurin välitä.
Moni ihminen on aivan välinpitämätön omasta somuudestaan läheisinten ystäväinsä seurassa. Heillä on komeat juhlapukuvarastot, mutta huolimattomat ja siistittömät kotipuvut. Moni nainen tuhlaa kaikki tulonsa pyhäpukuihin ja luulee kotona voivansa käyttää melkein mitä tahansa. Kaikki vanhat hylätyt koristukset, kuluneet, nuhrautuneet puvut ja muuttuneet nauhat pannaan omaisten ja likeisinten tuttavain nähtäväksi. Muutamat näkyvät oikein periaatteesta karttavan sievää ja tavanmukaista pukua arkioloissa; heillä ei kuulu "olevan varaa" pukeutua siististi kotonaan. Oikaistakseni niin kieroa käsitystä neuvoisin pariin juhlapukuun tarvittavat rahat käyttämään yhteen arkipukuun, sopivaan ja aistikkaaseen, ja pitämään pyhänä velvollisuutena pukeutua siististi ja sievästi kotioloissakin.
Me miehet olemme monessa kohti tuhmia ja sokeita; tiedämme kyllä, milloin olemme tyytyväiset, mutta syytä siihen emme tajua. Me emme sano pitävämme kukkasista; mutta jos ikkunamme alla on kukkatarha, niin sen hämärästi tavalla tai toisella tunnemme ja siitä nautimme. Ja samoin kuin vaimomme ja tyttäremme ovat sievästi ja aistikkaasti pukeutuneet, tunnemme sen ja nautimme siitä kenties enemmän kuin aavistammekaan.
— Entäpä miesten, isä, virkkoi Jenny, luullakseni pitäisi heidänkin yhtä hyvin kuin naisten koettaa huoltaa ulkonaisesta olennostaan avioliitossakin. Eiköhän nuhrautuneita paidankauluksia, ajamattomia partoja ja likaisia jalkineita kodin pyhäkössä nähtäne yhtä usein kuin kuluneita pukuja ja muuttuneita nauhoja?
— Tietysti, minä vastasin, mutta kuten tiedät, olemme me luonnostamme hottentotteja ja te lähetyssaarnaajia, joiden on estettävä meitä taantumasta. Me olemme kömpelöitä, vanhoja Vulkanuksia ja te ihania taikavöisiä Cythereoja, ja sen vuoksi tämä asia koskeekin etupäässä teitä.
Vielä minä puolustan sitäkin, että kotielämässä pitää esiytyä ei ainoastaan sievästi ja aistikkaasti, vaan hiukan keikaillakkin eli selittääkseni sitä tarkemmin: koettaa näyttää niin miellyttävältä kuin suinkin ystäväimme silmissä.
Moni arvoisa nainen, joka ei mistään nimestä sallisi itseään moitittavan siisteyden puutteesta, näkyy kuitenkin kuvittelevan, ettei naimisissa olevan naisen tarvitse kotonaan olla siisti eikä sievä. Vaatetta ostaessaan hän on hyvin tarkka ja pukua ommellessa panee tuskin ollenkaan arvoa, onko se tehty sievästi vai ei. Siitäpä syystä viehättävä, aistikkaasti ja somasti pukeunut nuori nainen avioliittonsa jälkeen muuttuu kaikkea muuta kuin miellyttäväksi — hänen arkipukunsa on kuin untuva-alunen, joka on nuoralla sitaistu keskeltä.
Minun luullakseni ei kodin onni siitä vähintäkään lisäydy, että lemmettäret sieltä karkoitetaan heti ensimäisen pienokaisen maailmaan tultua. Enkä minä sitä käsitä tarpeelliseksikaan. Sellaiset vaimot ovat samassa vaarassa kuin muutkin pyhimykset — liian paljon ajatellessaan toisia ja liian vähän itseään he laiminlyövät itsensä hoitamisen. Jos luonto kerran on naiselle lahjoittanut miellyttäväisyyden, niin pitäköön ja säilyttäköön sen kodin kaunistuksena.
Mitä vihdoin tulee niihin velipoloisiini, jotka kodin pyhyyttä saastuttavat ajamattomilla parroillaan, nuhrautuneilla paidoillaan ja likaisilla jalkineillaan, niin jätän heidät säälimättä Jenny neidin kuritettavaksi.