Tähän lopetan vertauksellisen puhetapani pelosta, että muuten ehkä luiskahtaisin miellyttävän esittämistaidon rajain ulkopuolelle, ja siirryn koristelemattomasti kuvaamaan puheena olevaa virhettä.
Kaikki se, mitä kotoisista virheistä olen puhunut, on tarkoittanut niiden poistamista elämän onnen toteuttamiseksi, mutta vaativaisuus käsittää väärin ja sairaloisesti sekä nämä pyrkimykset että itse elämän.
Jos piano viritetään niin korkealle kuin sen oikeastaan olla pitäisi, jaksavat harvat äänet sinne kohota. Sen tähden antavat useimmat virittää pianonsa hiukan alemma. Jos henkilöt, joiden äänivarat ovat aivan jokapäiväiset, vaatisivat pianonsa viritetyksi täydelliseen äänikorkeuteen, pidettäisiin heitä mielettöminä, koska he silloin eivät voisi olla laulamatta väärin.
On kuitenkin ihmisiä, jotka vaatimuksensa elämässä ovat asettaneet niin suuriksi, että he lakkaamatta tuntevat itsensä onnettomiksi ja epäsointuisiksi, koska todellisuus ei vastaa eikä voi vastata sellaisia liioiteltuja toiveita.
Ihmisluonnossa on ominaisuus jota frenologit nimittävät ihanteellisuudeksi ja se on juuri se ominaisuus, josta vaativaisuus saa alkunsa.
Ihanteellisuuden ansioksi on luettava, että me käsitämme ja kaihoamme täydellisyyttä. Tarkemmin ajatellen huomaamme, ettei ihanteellisuus ole ihmisluonteen huono puoli, vaan päinvastoin se edistyksen ja jalostumisen aines, joka erottaa ihmisluonnon eläimestä.
Eläimet jatkuvat suvusta sukuun mitään oppimatta ja mitään unohtamatta, ne täyttävät toimensa ja käyttävät luontaisia kykyjään samalla tavalla, ei paremmin eikä pahemmin kuin edelliset. Ihmistä sitä vastoin kehoittaa hänen sisäinen ihanteellisuutensa yhtämittaisiin keksintöihin ja parannuksiin, josta tiede ja taide kehittyy, ja koko yhteiskunta pyrkii pysähtymättä eteenpäin.
Ihanteellisuus herättää tyytymättömyyttä oleviin oloihin; se vaikuttaa, että ihminen ei tyydy niihin tietoihin, jotka hän jo on saavuttanut, tai siihen kehitysasteeseen, johon hän on päässyt, voittoihin, jotka jo on saatu. Se kiihottaa häntä lisäämään ja laajentamaan voittojaan yhä enemmän ja kohottamaan yhteiskunnan oloja yhä paremmiksi. Samoin myöskin ihmisen siveellisessä elämässä. Ihanteellisuus kiihottaa häntä tavoittelemaan yhä korkeampaa ja jalompaa ihannetta elämälleen ja ajatuksilleen ja juuri tätä ihmisluonnon ominaisuutta teroittaa kristinuskon suuri Mestari jaloissa ja ylevissä opetuksissaan. Ei nykyisiin oloihin tyytyminen — maallisiin ja näkyväisiin — vaan ijäisesti kauniin ja täydellisen toivo ja kaipuu kaivata ijäisesti kaunista ja täydellistä, joka kumminkin alinomaa väistyy — se on kristinuskon oppi ja kristityn tehtävä.
Mutta jokaisella ihmisluonteen ominaisuudella on oma vaistomainen, itsestään kehittyvä kasvamiskykynsä, joka rappiolla olevan pellon tavalla muuttuu rikkaruohoksi, jollei sitä viljellä ja hoideta.
"Kosto", sanoo lordi Bacon, "on jonkunlaista hurjaa oikeudenharjoittamista; uppiniskaisuus on kesyttämätöntä luonteen lujuutta."