Kuulee usein ihmisten sanovan, ettei se tai se ole tyytyväinen, jollei hän saa kaikkea tehdyksi "juuri niin" — se on, hänen korkeimman mittakaavansa mukaisesti.
Jos sellainen vaativa henkilö on nainen ja hänestä tulee perheenäiti, niin hän varmasti tulee onnettomaksi ja tekee onnettomaksi toisetkin; sillä koti on sellainen paikka, jossa ei yhdenkään naisen taikavoima saa mitään tehdyksi "juuri niin."
Lukea me kyllä voimme kasvatusta käsitteleviä teoksia — ja niitähän on paljon oivallisiakin — voimme lukea kotioloista hauskoja kuvauksia, joissa lapset ja palvelijat liikuttavan yksimielisesti toteuttavat kirjailijan suunnitelmia, mutta todelliset lapset ja todelliset palvelijat ehkäisevät sen elämänihanteen toteuttamista, jonka olemme itsellemme kuvitelleet. Yhtä vähän voi aviomiestä sovittaa ennakolta suunniteltuihin ihanteihin. Usein siis henkilö, jolla on oivallisimmat tiedot kasvatuksesta ja mitä korkein elämänihanne, on kuin käsistään ja jaloistaan sidottu ja hänen täytyy nähdä ikäväin olosuhteiden musertavan voiman ne kaikki tomuksi ruhjovan.
Ei mikään ole helpompaa kuin puutarhan suunnitteleminen. Me rajoitamme alan, ojitamme, istutamme, istutamme uudestaankin ja väitämme. Me luemme kukkaluetteloja, kunnes niiden väririkkaat kuvaukset päämme pyörälle panevat. Me istutamme luumuja, päärynöitä ja persikoita ja palkaksi kaikista rettämisistämme odotamme paratiisia. Mutta todellisessa puutarhassa ilmestyy matoja kaaliin, kovakuoriaisia meloneihin, etanoita ja kultaseppiä ruusuihin ja kaikellaisia muita hyönteisiä luumuihin, päärynöihin, ja viinirypäleihin, ja halla, pouta, tuulet ja rakeet hävittävät koko istutuksen.
Puutarha ja perhe ovat toistensa laiset. Kummankin voi paperille kauniisti kuvata ja kauneuden ja täydellisyyden säännöt voi niin selviksi ja varmoiksi esittää, että kuka hyvänsä ne ymmärtää, ja näennäisesti niin helpoiksi toteuttaa, ettei hullukaan siinä erehdy. Mutta molemmissa tapauksissa eroavat kuitenkin tulokset uskomattomiksi siitä, mitä on toivonut ja odottanut.
Paljon voittaisi kotoinen onni, jos ihmiset elämänsä yhteissoittoa alkaessa virittäisivät soittokoneensa matalaäänisiksi.
Ihanteellisuus muuttuu usein petolliseksi henkiseksi ja siveelliseksi sairaaloisuudeksi, joka vahingoittaa sitäkin enemmän, koska sillä on liittolaisenaan korkein ja jaloin puoli ihmisessä. Eikö meidän pidä pyrkiä täydellisiksi? Pitääkö meidän sitten tyytyä alhaisiin ihanteihin ja alhaiseen mittakaavaan?
Näihin kysymyksiin näyttää olevan vain yksi vastaus. Mutta jos sokea, järetön kaiho valtaa ihmisen, niin hän uupuu, hämmentyy, tulee tyytymättömäksi, levottomaksi, alakuloiseksi ja onnettomaksi.
Onneton ihminen ei milloinkaan voi toisia onnellisentaa. Rauha ja sopusointu karkkoavat kodista, jonka jäsenet ovat levottomia ja epäsointuisia. Siinäpä salainen syy, että moni hyvä, puhdas ja tunnollinen ihminen on kodin ikävyyden aiheena. Hän on vaativa, tyytymätön, onneton; siksipä hän tuottaakin ympäristöönsä ainoastaan tyytymättömyyttä ja onnettomuutta. Hän on hyvin tyytymätön itseensä; hän ei kärsi itseään. Hän on tyytymätön olentoonsa, käytökseensä, kasvatukseensa, tietoihinsa ja luonnonlahjoihinsa.
Kaikissa näissä hän vertaa itseään ihanteihin eikä tietysti sitä vertausta kestä. Siveellisessä ja uskonnollisessakin suhteessa hän tarkastaa itseänsä, yhtä katkerasti ja ankarasti arvostellen. Hän näkee vain virheitä ja puutteita ja huomaa itsensä niin kurjaksi hylyksi, että koko elämä viimein tuntuu surkealta ja toivottomalta, ja hän toivoo, ettei olisi syntynytkään. Hän suuttuu ja kyllästyy itseensä; hän ei suvaitse eikä kärsi itseänsä. Ja itseensä tyytymättömät ihmiset joutuvat helposti selkkauksiin toistenkin kanssa. Vaativa luonne, joka ei omia virheitään ja puutteitaan kärsi, ei siedä niitä toisissakaan. On todellakin semmoisia ihmisiä, jotka siinä suhteessa säästävät yhtä vähän itseään kuin toisia, suuttuvat molempiin ja inhoavat kumpaakin.