Olemme nähneet hänen istuvan talon ainoan huoneen ovella, huoneen, joka samalla oli vierashuone, makuuhuone ja lastenhuone. Iloisesti hän puki lapsiansa aamuisin ja pesi heitä ainoasta tinaisesta pesuvadista, joka nyt sai kylpyhuoneen virkaa toimittaa. Ja kuitenkin hän naureskeli ja puheli iloisesti lasten kanssa sormellansa kiharoittaen heidän kutriansa. Muutamat kiertokasvit, jotka hän oli istuttanut molemmin puolin kömpelöä eteisen ovea, näyttivät häntä ilahuttavan yhtä paljon kuin muinoin ansarit ja puutarhat. Ja jäännöksen kirjastostaan, puolenkymmentä kirjaa, ja miehensä paperit ja omansa ja lasten yksinkertaisen puvuston järjesti hän joka päivä yhtä innokkaasti kuin jos hän ei olisi sen avarimmissa oloissa milloinkaan elänyt. Ainoastaan iloisen ja toivorikkaan luonteen luullaan niin helposti mukautuvan elämän vastoinkäymisiin ja onnenvaiheihin. Mutta tässä tapauksessa se oli yksinomaan uskonnon vaikutusta.
Aikaisemmin oli hän ollut ihanteellisuuden tyytymättömiä orjia. Hän oli huokaillut ja valittanut elämän ylellisyydessä; ja jokainen pikku seikka, joka ei ollut hänen ihanteensa mukainen, oli häneen tuskallisesti koskenut. Nyt hän oli oppinut alistumaan, työ ja vastoinkäymiset olivat häntä opettaneet niinkuin sotilaselämän velvollisuudet sotilasta. Tyytyväisenä hän täytti tehtävänsä ja kesti sen ikävyydet, täysin siemauksin nauttien jokapäiväisen elämän pikku iloista, jotka metsäkukkien lailla vaivojen ja vaikeuksien lomista pilkistivät, ja silmäillen sotaretken loputtua saavutettavaa rauhaa.
Hänessä on taiteilijalahjoja ja muinoin hän menestyksellä käytti piirustinta ja sivellintä, mutta päättävästi on hän pannut värit ja siveltimet syrjään ja viettää hetken toisensa perästä parsien lastensa sukkia ja kääntäen ja paikaten niukkaa puvustoa, jota ei kekseliäisyys eikä kätevyys enää komeaksi saa.
Hän oli hyvin soitannollinenkin, mutta soittokoneen aika on ollutta ja mennyttä ja nuorimman lapsensa hän nukuttaa lauluihin, joita vieraat muinoin hänen komeassa salissaan ihaillen kuuntelivat. Hän tietää ja tuntee lahjojen ja kykyjen uinuvan käyttämättöminä hänen hoitaessaan jokapäiväisiä tehtäviään lapsenhoitajana, keittäjänä ja ompelijana; mutta hän muistaa häntä, joka otti orjan muodon hänenkin tähtensä. Ja hän on varma, että hänen runsaat lahjansa samoin kuin maahan kätketty hyasinttisipuli kerran kukkaan puhkeaa ihanassa tulevaisuudessa, jonka hänelle Mestari on luvannut.
Sen vuoksi hän ei huokaillen sure tulevaisuutta eikä nykyisyyttä — ei elämäänsä eikä kohtaloansa; hän on sopusoinnussa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Hänen miehensä pitää häntä ihanana jokapäivä uudistuvana ihmeenä ja hänen lapsensa kasvavat ja varttuvat ja siunaavat häntä.
Mutta kun usko parempaan ja täydellisempään elämään on perustuksena, jolle yksin rakennamme nykyisen elämän pysyvän onnen, niin täytyy meidän ihanteellisten viisaasti rakennustyöhömme ryhtyä.
Etusijassa on meidän harjoitettava kärsivällisyyden ja suvaitsevaisuuden velvollisuutta itseämme kohtaan. Kaikista uskonnollisista ja siveellisistä ajattelijoista on Fénelon ainoa, joka selvästi on esittänyt itsekasvatuksen velvollisuudet.
Ole kärsivällinen itseäsi kohtaan — kehoittaa hän usein kirjoituksissaan. Nämä sanat sisältävät tärkeän opetuksen, koska on välttämättömän tarpeellista, että me olemme kärsivälliset itseämme kohtaan voidaksemme kärsiä toisia.
Tarkastelkaamme maailmaa ympärillämme! Kenen mieltä helpoimmin noudatetaan? Ketkä ovat iloisimmat, miellyttävimmät, suvaitsevimmat — eivätkö ne ihmiset, jotka jo synnynnäisen luonteensa takia ovat rauhassa ja sopusoinnussa itsensä kanssa — ihmiset, jotka eivät itseltään liikoja vaadi, eivät tuomitse itseään liian ankarasti ja jotka sen vuoksi hyväntahtoisesti sietävät toisiakin? Mutta mitenkä ihminen, joka joka päivä tarkkaa omia virheitään ja puutteitaan, voi olla kärsivällinen itseänsä kohtaan?
Kysymykseen vastatkoon toinen kysymys: