"Kuolleena tai elävänä," mutisi hän itsekseen, "ne viisi sataa dollaria pitää meidän kuitenkin saada!"
"Herran tähden!" huudahti ylhäällä Elisabet, "Yrjö, oletko haavoitettu?"
"Ei hätää, hän ei osunut kohti."
Alhaalla seisojat näyttivät neuvottomilta, mitä nyt tehdä. Sampson Loker, rohkein heistä kaikista, ei enää jaksanut kauemmin hillitä mieltänsä. Vielä kerran sanoen, että hän ei pidä lukua orjaroistoista, läksi hän kipuamaan polkua ylös.
"Pysähtykää heti taikka taivas olkoon teille armollinen!" uhkasi Yrjö, ojentaen kaksi ampuma-asetta yht' aikaa.
Loker ei pysähtynyt. Hurjasti hän juoksi tien kapeimman paikan ohitse ja ilmestyi seuraavalle kallion kielekkeelle. Ylhäällä pamahti ja…
"Kirottu!" kuului Lokerin voihkaus.
Orjain ajaja oli polulta pudonnut syvään kallion rakoon.
"Jumala meitä suojelkoon, nehän ovat oikeita paholaisia!" huusi Marks. "Enkö minä jo sanonut", murisi myöskin oikeuden palvelija, ja kaikki palasivat kiireimmiten alas tielle. Ihan hengästyksissään saapuivat he hevostensa luo, Marks hypähti selkään ja ratsasti täyttä laukkaa pois. Toiset näyttivät alussa myöskin yhtä halukkailta tekemään samoin, vaan sääli heissä sentään pääsi voitolle ja he läksivät etsimään Lokeria. Vaivoin pääsivät he tiheiden pensaiden lävitse ja louhikon ylitse hänen luoksensa, missä hän makasi tunnottomana verissään. Kuollut hän ei ollut, putousta lienevät pensaat melkoisesti pidättäneet.
He koettivat ensin pysäyttää siteillä veren juoksua ja kantoivat hänet sitte hevosten luo. He aikoivat viedä hänet lähimpään ravintolaan, vaan, kun heidän yrityksensä nostaa häntä hevosen selkään eivät oikein onnistuneet, jättivät he hänet oman onnensa nojaan ja ratsastivat pois, saadakseen pelastetuksi vain oman henkensä. Pakolaisten kiinni ottaminen ei enää johtunut kellekään mieleen.