Kauemmin viipyi ennen, kuin hän tutustui Tuomon kanssa. Hän ihmetteli mustaa miestä, joka usein tuntikausia istui kirjansa ääressä ja sitte uneksivasti katseli kaukaista etäisyyttä. Mitähän hän etsikään sieltä?
Mutta kohta tyttönen huomasi hänen lempeän ja hurskaan mielensä ja silloin alkoi hänenkin kanssansa tuttavasti seurustella. Hän toi Tuomolle leivoksia ja muita makeisia ja Tuomo teki hänelle pähkinän kuorista, kirsikan sydämmistä ja seljapuun ytimestä sieviä leikkikaluja. Jopa he välistä puhelivatkin keskenään.
"Mikä teidän nimenne on, pikku neiti?" oli Tuomo kerran kysynyt.
"Nimeni on Evangeline Clare", vastasi hän selvästi. "Mutta Evaksi minua tavallisesti sanotaan. Ja mikä sinun nimesi on?"
"Minä olen Tuomo eli setä Tuomo, kuten pikku lapset Kentuckyssä sanoivat."
"No, minä olen myöskin lapsi ja tahdon samoin sanoa sinua setä Tuomoksi, sillä minä tulen varsin hyvin toimeen sinun kanssasi. Mihin sinä sitte matkustat, setä Tuomo?"
"Mihinkä matkustan? Sitä minä tosiaankaan en tiedä, neiti Eva."
Eva näytti hyvin kummastuvan.
"Etkö sinä sitä tiedä? Isä tietää aina, mihin hän menee."
"Se ei ole minun vallassani; muutenhan kyllä tietäisin, mihin menen.
Minä olen tuon miehen oma" — hän osoitti Haleyta — "ja minut myödään."