"Mitä," tiuskasi hän viimein, "uskallatko sinä, musta koira, sanoa sitä vääräksi, jota minä käsken! Uskallatko vastustella!"
"Herra," puhui Tuomo lempeällä, kärsiväisellä äänellä, "ajatelkaahan toki: kuinka minä voisin pakottaa itseni ruoskimaan tätä vaimoparkaa, joka jo ilmankin on enemmin kuollut kuin elävä? Jos tahdotte tappaa minut, hyvä herra, niin tehkää se, mutta kanssa-orjaani minä en koskaan rupea kiduttamaan."
Legreen vimma kiihtyi nyt ylimmilleen. Hän ei enää kiljunut, vaan vapisi sisällisestä kiihtymyksestä. Tyynnyttyään sen verran, että kykeni puhumaan, käski hän molempia pyövelejänsä Samboa ja Kvimboa viemään pois Tuomoa ja ruoskimaan häntä niin kauan, että hänelle riittäisi siitä viikkokausiksi. Pilkallisesti nauraen ryhtyivät kätyrit työhönsä.
Oli jo myöhään yöllä. Tuomo vääntelehti voihkaen ja verta vuotaen kovalla tilallaan. Hänen tuskansa olivat hirmuiset ja niitä vielä enensivät lukuisain moskitos-sääskien pistelemiset ja polttava jano. Koko maailma näytti hyljänneen Tuomon eikä hän itse kyennyt edes askeltakaan liikkumaan, vaikka ihan hänen vieressään olisi ollut kirkkainta juomavettä.
"O laupias Jumala, katso armollisesti minun viheliäisen puoleeni ja auta minua voittamaan tämäkin rasitus!" rukoili hän, milloin väristen vilusta, milloin tuntien kuumeen poltetta.
Silloin aukesi ovi ja siitä astui sisään vaimo, palava kynttilä kädessä.
"Kuka hyvänsä lienet," vaikeroi Tuomo heikolla, tuskin kuuluvalla äänellä, "anna minulle vettä Jumalan laupeuden tähden, sillä minä vallan menehdyn janoon."
Cassy — hän se oli — laski pois lyhtynsä, kaatoi tuomastansa pullosta vettä lasiin ja antoi sairaalle.
"Tässä on, juokaa!" sanoi hän, nostaen Tuomon päätä ja kannattaen sitä. "Se vahvistaa teitä. Tiesinhän minä, että näin oli käyvä. Eikä olekaan minulla ensi kerta nousta näin yöllä virvoittamaan teidän tilassanne olevia onnettomia."
"Jumala teitä palkitkoon!" vastasi Tuomo, juotuaan hätäisesti kolme lasia.