Sitte Cassy veti ovesta sisään heinäsäkin, joka oli vähän kostutettu, ja käski Tuomoa siirtymään sille.
Kauanpa kesti sairaan neekerin ponnistella, ennen kuin jaksoi totella ystävällistä neuvoa. Vaan kuin hän viimein oli makaamassa säkillä, tunsi hän haavojensa polttavan tuskan melkoisesti lievenevän. Cassy vielä asetti puuvillatukun hänelle pään alle ja istahti sitte sairaan viereen maahan.
"Mies parka!" puhui hän, katsellen Tuomoa säälivästi. "Siinä makaatte nyt tuskissanne ja kärsitte hirveintä kipua. Ja mitä varten oikeastaan? kysyn minä. Te teitte kuin kunnon mies, mutta luuletteko sillä ketään hyödyttäneenne? Pikemmin te vain pahensitte omaa tilaanne ja toistenkin. Te olette perkeleen kynsissä ja, koska hän on väkevämpi, täytyy teidän taipua."
"O hyvä Jumala!" huokasi Tuomo, "kuinka se olisi mahdollista? Miten minä voin taipua?"
"Mitenkö? No, taipumistahan tämäkin tilanne on. Minä huomaan, että te ette ollenkaan tiedä, mitä täällä tapahtuu, mutta minä tiedän. Minä olen viettänyt kaksikymmentä vuotta täällä, kaksikymmentä vuotta tämän miehen vallassa! Te olette täällä yksinäisellä maatilalla, kaukana kaikista muista ja autioiden soiden keskellä. Täällä on ainoastaan orjia. Kukapa siis voi pätevästi todistaa, jos teidät elävänä poltetaan, nyljetään, hakataan kappaleiksi, koirilla revitetään taikkapa vain ruoskitaan kuoliaaksi? Oh, te ette osaa ajatellakaan, mitä kaikkea tekemään se mies kykenee. Jos minä kertoisin kaikki, mitä olen täällä itse nähnyt ja muilta kuullut, niin teiltä hiukset nousisivat pystyyn ja hampaat kalisisivat kauhusta! Minä…"
Hän vaikeni itsestään, ikään kuin olisi liian paljon puhunut ja katseli pitkän aikaa tutkivasti Tuomoa. Sitte jatkoi hän:
"Minä aioin vain sanoa, että vastustuksesta ei ole mitään apua, että täällä ei jumalallinen eikä inhimillinen laki voi teitä vähintäkään auttaa. Ja ansaitsevatko muka teidän kanssaorjanne, että kärsitte heidän tähtensä? Uskokaa minua, he eivät ansaitse. Päin vastoin he ensi tilaisuudessa olisivat valmiit kääntymään julmuudessaan teitä vastaan."
"Orja parat!" puhui Tuomo säälivästi. "Kuka on heidät sitte niin julmiksi tehnyt? Ja jos he nyt ovatkin sellaisia, pitääkö minun sitte tulla saman kaltaiseksi? Ei, ei, minä kiitän sydämmeni pohjasta teitä neuvostanne ja äskeisestä avustanne, mutta minä en voi tehdä itseäni toiseksi, kuin olen. Minä olen kadottanut kaikki, vaimon, lapset, kodon ja hyvän isännän — mitäpä olisikaan minulla enää jäljellä, jos en enää voisi luottaa taivaasenkaan?"
"Mitä sitte teette," vastusti Cassy, "kuin se hirviö huomenna uudestaan uhkaa ja rääkkää teitä? Minä tunnen hänet ja minua kauhistaa jo ajatellakin, millä kaikilla keinoilla hän koettaa saada teidän mieltänne muuttumaan. Ja viimein teidän kuitenkin täytyy taipua."
"Jumala armahtaa minun sieluani ja minua varjelee heikkoudesta", sanoi
Tuomo luottavaisesti.