"Ihan samaa olen jo monestikin kuullut ja aina on loppu ollut ihan päin vastoin. Katsokaa minua! Nyt saatatte huomata minut voimakkaaksi ja etuoikeuksia nauttivaksi, mutta eipä ennen ollut niin. Täällä minäkin olen oppinut kuuliaisuutta."

Tuomo koetti nousta vähän, ja tuskissaankin katsoi hän uteliaasti
Cassyyn.

"Minä olen orjana syntynyt," alkoi vaimo, vähän mietittyään, kertoa, "vaan kasvoin onnellisesti. Hellät vanhemmat koettivat tyydyttää kaikkia minun toiveitani eikä minulla silloin ollut aavistustakaan kurjuudesta. Isä ja äiti kuolivat, minä jouduin naimisiin Henrylleni, joka oli paras ja rakastettavin mies. Isäntämme kohteli meitä enemmin vertaisinansa kuin orjina, seitsemän vuotta kesti sitä onnea. Silloin Henry kuoli keltaruttoon."

Hän hengitti raskaasti ja näytti vaipuvan muistoihinsa. Vähän ajan päästä kertoi hän edelleen:

"Minulla oli kaksi suloisen sievää lasta. Vanhempi oli poika Henry, isänsä kaima ja kuva. Hänellä oli isänsä silmät, isän korkea otsa ja ihmeen kaunis kiharapää. Toinen lapsi, pikku Elisabet, oli tuleva ihan minun näköisekseni. Nämä Henryltä minulle jäänyt perintö olivat minulla ainoana lohdutuksena. Tällä välin oli myöskin isäntä kuollut ja tila joutunut eräälle Stuartille, joka oli vainajan lähin sukulainen. Minutkin kirjoitettiin orjain luetteloon. Siihen saakka ei ollut mitään valittamista sillä herra Stuart oli hyväntahtoinen mies. Mutta hänellä oli suuri keinotteluhalu, ja kohta mekin saimme kuulla, että hän aikoi myödä sen tilansa. Ja niin tosiaan tapahtuikin, tila myötiin ja orjat myötiin huutokaupalla New-Orleansin torilla. Minut lapsineni oli jo ennen Legree ostanut minun tietämättäni, hän ilmoitti sen minulle kylmäkiskoisesti ja näytti papereja, jotka sen todistivat. Minä en ensinnä tahtonut lähteä, sillä tiesin kyllä, mikä hirviön maine tällä ostajalla oli. Mutta hän säälimättä uhkasi antaa pois molemmat lapseni, että minä en ikänäni enää saisi niitä nähdä. Mitäpä minun silloin auttoi muuta kuin taipua. Voi, millainen elämä sitte alkoi! Tuhannesti olisin mieluisemmin tahtonut kuolla kuin niiden kahleiden painoa kestää. Minä vihasin, minä inhosin tätä miestä. Ja kuitenkin pelkäsin tehdä häntä tyytymättömäksi. Lapsi parkoja hän kohteli raa'asti ja sydämmettömästi. Varsinkin Henryssä huomasi hän aina moittimista ja lakkaamatta häntä haukkui, eikä poika sitä aina kärsinyt. Henry oli perinyt isänsä kopeanlaisen mielen eikä häntä ollut koskaan voitu kurittamalla hillitä. Minä tuskissani koettelin pitää heitä niin etäällä toisistaan kuin mahdollista, minä rukoilin Henryä olemaan kärsivällinen ja taipuvainen, vaan en voinut estää hirmuista tapausta tulemasta. Kuin eräänä aamuna heräsin olivat molemmat lapseni poissa — ne oli myöty!"

"Äiti parka!"

"Minä melkein mielettömänä syöksyin sen hirviön luo, minä raivosin ja riehuin ja kirosin häntä helvettiin saakka, vaan se ei vähääkään koskenut häneen; hän vain rauhallisesti sytytti sikarinsa, vieläpä julkesi näyttää minulle lapsista saadun summan, niiden veren hinnan. Monen viikon päästä lähetettiin minut asialle ja minä silloin jouduin lähelle orjain vankilaa. Sen oven edessä tunkeili ihmisiä ja minä kuulin lapsen äänen. Minä juoksin sinne ja tunsin Henryni. Hän silloin kiskasihe irti muutamilta miehiltä, jotka koettivat pitää häntä kiinni, juoksi minun luokseni ja tarttui minuun hätäisesti kiinni. Miehet tulivat hirveästi kiroillen jäljestä ja eräs heistä, jonka muotoa en koskaan unhota, ärähti vastaukseksi minun kysymykseeni, että poika oli siitä asti, kuin hänet oli ostettu ollut lakkaamatta uppiniskainen, jonka tähden hän nyt oli vankeudessa saamassa opetusta, jota hän vielä kauan oli muistava. Minä pyysin ja rukoilin hartaimmasti, mutta he eivät olleet kuulevinaankaan, vaan kiskoivat pois lapsiparan, joka yhä vielä riippui minussa kiinni, raastoivat hänet niin rajusti pois, että minun hameestani kappaleita repeili mukaan. Etäältäkin vielä kuulin Henryn itkevän ja vaikeroivan. Minä riensin tai oikeammin juoksin kuin takaa ajettu metsäneläin kotiin ja lapseni toivoton itku lakkaamatta kaikui korvissani. Ihan hengästyksissäni syöksyin Legreen huoneesen, kerroin hänelle, mitä olin nähnyt ja kuullut, ja rukoilin hänen apuansa. Hän vain nauroi ja pilkaten selitti pojan nyt vasta pääsevän hyville päiville. Silloin menetin malttini, jota oli vaikea pitää jo siihenkin asti; minä sieppasin pöydältä terävän metsästyspuukon ja syöksyin tuon hirviön päälle. Mitä sitte tapahtui, en tiedä, sillä minä pyörryin ja olin päiväkausia tunnottomana. Minä en luullut enää paraneväni enkä sitä toivonutkaan. Mutta niin kuitenkin tapahtui, kuume katosi ja minä virkosin jälleen. Nyt oli minun aikani tullut. Sattumus oli minulle otollinen, minä sain katsahtaa tuon miehen entisyyteen, joka oli täynnä kauhua ja rikosta, ja siitä lähtein minä pidin häntä kiinni omatekoisista kahleistaan. Tuo sydämmetön julmuri muuttui matelevaksi imartelijaksi ja koetti täyttää jokaista toivettani, paitsi vapauden saantia. Hän osti minulle poikani, rakkaan Henryni, takaisin ja siitä täytyi minun luvata olla vaiti hänen rikoksistaan kuolemaani asti. Poika parka ei saanut kauan olla minun luonani, ankara kuume tempasi hänet pois."

Cassy vaikeni melkein kuin väsyneenä. Tuomo oli hänen kertomuksensa kuullessaan melkein unhottanut omat tuskansa ja ikään kuin itse ollut kaikkea kokemassa kertojan kanssa. Legree häntä ihan kauhistutti.

"Kylläpä olette tekin kärsinyt paljon, liian paljon!" sanoi hän säälivästi.

"Kiduttajanne eivät pidä minään meidän kärsimyksiämme. Minä olen astuskellut pitkin katuja, epätoivo sydämmessä, ja olen toivonut, että talot kukistuisivat päälleni taikka kivet altani syöksyisivät syvyyteen. Sellaiset olivat tunteeni ja sellaisena minä kerran astun tuomiopäivänä Jumalan eteen todistamaan niitä vastaan, jotka ovat turmelleet minulta ja lapsiltani ruumiin ja ehkä sielunkin."