"No, sinä katuvainen sankari," pilkkasi hän orjaansa, "mitenkä ovat nyt asiat? Joko nyt käännymme ja rupeemme järkeviksi? Ha ha haa, kyllähän minä tiesin, että niin piti käymän!"
Tuomo oli vaiti. Tuo julma pilkka raateli hänen sydäntänsä kuin kaksiteräinen miekka.
"Hullu mikä olit!" jatkoi Legree. "Minä tosiaan tarkoitin sinun parastasi, kuin sinut ostin. Sinä olisit voinut pitää hyviä päiviä, parempia kuin Sambo ja Kvimbo. Sen sijaan, että nyt aamusta iltaan teet raskasta työtä, olisit saanut mielin määrin herrastella joutilaana ja silloin tällöin olisit myöskin saanut punssilasin vahvistukseksesi. Mutta kuulehan, vielä on aikaa. Luovu typerästä uskostasi, joka ei ole tähän asti tuottanut sinulle muuta kuin tuskaa ja pahaa mieltä. Tule järkeesi, niin minä unhotan tähänastisen uppiniskaisuutesi."
Se oli kova koetus Tuomolle. Hänessä taistelivat hurjimmat, ristiriitaisimmat tunteet, kehoittaen toiset luopumaan, toiset kestäväisenä pysymään. Mutta hänen parempi puolensa voitti, hän pysyi lujana.
"Ei, herra," sanoi hän, "älkää minua enää kauemmin kiusatko! Niin kuin minä olen uskossani elänyt, niin minä tahdon uskossani kuollakin."
"Mutta etkö näe, että Jumalasi ei huoli sinusta. Sinä saat häneen nähden joutua vaikka pelkästä hurskaudesta helvettiin. Etkö siis luule, että tekisit paremmin, jos luottaisit minuun?"
"En", vastasi Tuomo vakaasti.
"No, saammepahan nähdä!" sanoi Legree paljon merkitsevästi ja kääntyi pois.
Tämä voitto kiusauksesta näkyi Tuomoa jälleen virkistävän. Suloista virvoitusta tulvi hänen sydämmeensä, usko oli uudestaan juurtunut ja taivaallinen rauha pääsi vallitsemaan hänessä. Lupaus: "ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä sinulle elämän kruunun annan", herätti taas rohkeutta hänessä.
Legreeltä ei jäänyt huomaamatta tämä äkillinen muutos, hän puheli siitä orja-päällysmiestensäkin kanssa. Sambo arveli Tuomon ajattelevan salaista paon yritystä, ja Legree, ollen ihan samaa mieltä, tunsi jo melkein mielihyvää siitä ajatuksesta. Pakolaisen jälleen kiinni saaminen näytti hänestä ihan varmalta.