Tuomo vitkasteli.
"No, olkoon sitte, minä tiedän", sanoi hän. "Minä en tahdo lähteä täältä, valhe huulillani."
"Ja pysytkö siis nytkin itsepäisyydessäsi etkä sano minulle, mihin Cassy on paennut?"
"Se olisi vastoin uskoani ja omaatuntoani."
"Kuulepas, Tuomo," sanoi Legree, astuen ihan hänen eteensä. "Sinä ehkä luulet minun nytkin vain leikittelevän, koska tähän asti olet aina päässyt vielä hengissä. Vaan minä vannon sinulle kaikkein perkeleiden nimessä, että minun päätökseni on luja ja että sinä et tästä huoneesta enää pääse, joll'et tunnusta."
Peljästymättä vastasi Tuomo nytkin lempeästi:
"Rakas herra, olkaa armollinen älkääkä vetäkö päällenne enää tätä suurta syntiä."
"Joko ryhdyt rukoilemaan?" pilkkasi isäntä.
"Jos te olisitte sairas taikka hädässä ja minä voisin teitä pelastaa, niin ilolla minä antaisin sydänvereni teidän edestänne niin, kuin Vapahtaja on uhrannut verensä minun edestäni. Mutta älkää kostako siunausta kirouksella. Sillä vaikkapa teettekin minulle kaikkein pahinta, minun tuskani ovat pian ohitse, vaan teidän tuskanne silloin vasta alkavat eivätkä koskaan lopu."
Tulinuolina tunkeutuivat nämä sanat tuon hirviön paatuneesen ja ruostuneesen sydämmeen. Hän tunsi itseään ikään kuin vuoren painavan. Ensin hän koetti puhua, mutta ei sanaakaan saanut suustansa, kunnes viimein pakotti esiin rämäkkää naurua. Se kuului niin kauhistavalta, että molemmat orjain päällysmiehetkin ehdottomasti peljästyivät. Tuomon kohtalo oli ratkaistu.