Jättäkäämme, hyvä lukija, kertomatta, mitä nyt seurasi. Se oli äärettömän raaka teko, ruoskiminen kuolemaan asti. Tuomon sanat ja verraton kärsivällisyys niissä viimeisissä kidutuksissa koskivat yksin noiden raakain kätyrienkin sydämmeen ja muuttivat heidän vihansa katumukseksi ja sääliksi. He kantoivat hänet majaansa, pesivät hänen haavansa ja, koska vielä huomasivat hänessä elon merkkejä, kaatoivat vähän viinaa hänen huulillensa.
"Voi, Tuomo," vaikeroi Kvimbo vilpittömästi, "miten häpeällisesti ja julmasti me olemme sinua kohdelleet!"
"Onko sinun mahdollinen — voitko antaa meille anteeksi?" rukoili Sambo.
"Teitä parkoja!" kuiskasi Tuomo. "Mielelläni antaisin henkeni montakin kertaa, jos vain sillä voisin pelastaa teidän sielunne. O Herra, anna heillekin voimaa ja lujuutta, että he tulisivat osallisiksi sinun ijankaikkisesta armostasi."
Nämä sanat lausuttuaan Tuomo parka menetti tajuntansa ja vaipui hyvää tekevään tunnottomuuteen, joka ei enää sallinut hänen tuntea hirveitä ruumiillisia tuskiaan.
Seuraavana aamuna pysähtyivät pihaan keveät ja komeat vaunut. Nuori mies hypähti siitä ylös ja kysyi talon isäntää. Se oli Edvard Shelby.
Ofelian kirje rouva Shelbylle oli onnettomuudeksi vasta kahden kuukauden kuluttua saapunut perille. Vähän ennen, oli herra Shelby kuollut ja siitä syntynyt häiriö oli taas viivyttänyt asiaa. Vasta sitte, kuin rouva Shelbyn onnistui taidollaan ja viisaalla säästäväisyydellään saada asiat paremmalle kannalle, saatettiin taas toden perästä muistella Tuomon ostamista vapaaksi. Nyt, kuin riittävä summa voitiin helposti saada kokoon, lähti Edvard heti New-Orleansiin hankkimaan Claren pesän selvittäjiltä tietoa Tuomosta. Pian hän saikin tietää Tuomon viimeisen ostajan ja sepä kylliksi selittää, mitä varten hän tuli tapaamaan herra Legreetä.
"Teidän orjienne joukossa on neekeri, nimeltä Tuomo", sanoi Edvard päästyään Legreen puheille. "Hän oli ennen isäni omana ja minä tahtoisin nyt mielelläni ostaa hänet takaisin."
"Olin minä niin tyhmä, että uhrasin siitä miehestä melkoisen summan. Nyt minä olen sitä jo kauan katunut. Eipä ole helppo löytää itsepäisempää, hävyttömämpää ja kavalampaa ihmistä. Koettaa viekoitella neekerejäni karkaamaan eikä anna mitään ilmi, kuin minä rupean häntä tutkimaan. Mutta opetinpa minäkin häntä kunnon lailla ja nyt se veitikka lienee kuolemaisillaan."
Nuorukainen hämmästyksissään peräytyi ja suuttumus punastutti hänen kasvojaan.