"Missä on Tuomo?" kysyi hän lyhyesti.
Neekeripoika, joka sattumalta seisoi lähellä, osoitti erästä majaa. Legree olisi mielellään salannut vieraalta julmuutensa yksityiskohtia ja sen tähden potkasi poikaa. Edvard ei enää antanut itseänsä eksyttää, vaan astui osoitettuun majaan. Tuomon tila häntä vallan peljästytti.
"Voiko tämä olla mahdollista!" sanoi hän ja katkerimman surun kyyneleet juoksivat pitkin poskia. "Setä Tuomo, ystävä parka, kuuletteko te?"
Edvardin ääni sattui kuolevaisen korviin ja hän näytti vähitellen tulevan tajuunsa. Hän liikutti hitaasti päätänsä, avaamatta silmiään, ja hymyili sitte.
"Setä Tuomo, sanokaa edes yksi sana minulle. Tunnetteko minua? Minä olen teidän pikku Edvardinne, jota olette niin usein polvillanne kiikutelleet."
"Mitä Edvardko?" kuului heikko ääni. "Kyllä minä tunnen."
Tuomo avasi silmänsä. Hänen katseensa oli alussa sekava, ja ikään kuin peljäten kiintyi se Edvardin muotoon. Mutta nyt hän näkyi tuntevan hänet, ilo välähti hänen kasvoillaan ja hän pani hartaasti kätensä ristiin.
"Ylistetty ja kiitetty olkoon Herra! Niinpä saan nähdä vielä kerran teidätkin, rakas Edvard. Siitä minä kiitän sydämmestäni teitä."
"Tuomo, ette te saa kuolla", vaikeroi nuorukainen. "Minähän tulin teitä lunastamaan vankeudestanne."
"Minä olen jo lunastettu, rakas Edvard, ja toivon nyt pääseväni ijankaikkiseen rauhan valtakuntaan, jossa ei ole mitään valkoisen ja mustan erotusta. Siellä on vielä paljon parempi kuin Kentuckyssä. Ah, rakas Edvard," sanoi hän äkisti ja hänen katseensa muuttui suruiseksi, "älkää sanoko mitään Kloelleni, missä tilassa minut tapasitte, vaan sanokaa hänelle ainoastaan, että minä olen mennyt taivaan kunniaan, jossa kerran saamme nähdä toisemme jälleen. Ja viekää kaikille sydämmelliset jäähyväiset minulta."