Juuri silloin ilmestyi Legree majan ovelle, vaan heti jälleen riensi pois.
"Kurja hirviö!" huusi Edvard jäljestä. "Sinun täytyy tehdä tili tämän elämän sammuttamisesta."
"Ei niin, Edvard!" huokasi Tuomo. "Hän on erittäin surkuteltava ja hän säälittää minua. Jos hän kääntyisi ja tekisi parannuksen, niin luullakseni hän vielä saisi armon, mutta…"
Puheen ponnistus oli uskolliselta orjalta vienyt viimeiset voimat. Hän painui alas vuoteelle ja kohta sitte alkoi oikea kuolemantaistelu. Vielä kerran leimahti elämän valo hetkiseksi, mutta sammui sitte ainiaaksi. Hyvin liikutettuna seisoi Edvard vainajan vuoteen vieressä. Ajatellen, että Legree kiukuissaan saattaisi ehkä vielä raadella ruumistakin, ryhtyi hän hieromaan kauppaa. Hän meni Legreen luo ja pyysi sopivasta maksusta Tuomon kuollutta ruumista, voidakseen haudata sen sopivalla tavalla.
"Kuolleita neekerejä minä en myö," sanoi Legree kiihkeästi. "Vaan jos todella ja välttämättä tahdotte ottaa ruumiin, niin tehkää se; vähempihän on minulla siitä tekemistä."
Edvard sitte neekerin avulla kantoi vaunuihinsa ruumiin, käski neekerin ottaa mukaan kuokan ja lapion ja kääntyi uhkaavasti Legreen puoleen.
"Teidän täytyy vastata minulle hirmutyöstä, jonka tässä olette tehnyt", sanoi hän. "Viattomasti vuodatettu veri ei ole jäävä kostamatta. Heti ensi kaupungissa minä annan tämän murha-asian oikeuden haltuun."
"Miten mielenne tekee", vastasi Legree pilkallisesti. "Te vain kohtaatte paljon vaikeuksia. Minä sanon, että tuo neekeri on kuollut luonnollisella tavalla, ja tahtoisinpa nähdä sen, joka kelpaisi tulemaan todistajaksi minua vastaan."
Edvardin täytyi itsekseen myöntää Legreen olevan oikeassa. Nykyään ei käynyt ryhtyä mihinkään toimiin ja tuo hirviö sai toistaiseksi olla joutumatta oikeuden käsiin. Edvard halveksivasti kääntyi seljin häneen ja ajoi pois. Etäällä Legreen alueen ulkopuolella oli sievä mäki ja sen päällä pitkäin puiden varjossa vihreä kunnas. Sinne hautasi Edvard vainajan, siellä lepää setä Tuomo parka rauhassa.
Kahdestoista luku.