Kuin suviperhonen, hän liiteli paikasta toiseen valkeassa puvussaan ja toi aina muassaan lämpöä ja iloa. Karkeat, ahvettuneet kasvot lauhtuivat, kun näkivät hänen rientävän ohitsensa, ja isot, vankat kädet ojentuivat heti avuksi, kun hän siinä kulki vaarallisien paikkojen yli.

Monta kertaa hän myöskin meni sen paikan ohi, missä Haleyn orjaparvi istui kytkettynä. Hän hiipi hiljaa heidän keskellensä, nosteli pienillä kätösillään heidän raskaita kahleitaan ja huokasi syvään. Välistä hän tuli kädet täynnä rintasokeria, pähkinöitä ja appelsiinejä ja jakeli kaikki tuomansa näille onnettomille.

Tuomo seurasi häntä mitä suurimmalla osanotolla. Hänestä tämä herttainen lapsi oli kuin taivaallinen olento. Ja nähdessään hänen kirkkaat silmänsä ja kultakutrisen päänsä pistäyvän esiin jonkun pumpulipakan takaa, tuli hän ajatelleeksi niitä enkeliä, joita hänen Uudessa Testamentissaan kuvattiin. Kauvan aikaa kesti kuitenkin, ennenkuin Tuomo uskalsi lähestyä häntä, ja pienokainen puolestaan, vaikka olikin huvitettu kaikesta mitä näki, oli kuitenkin arka ja pelkäsi. Tuomo osasi leikata pieniä koria kirsimarjan siemenistä, tehdä pähkinänkuorista irvistäviä naamoja, leikata kaikennäköisiä pilliä y. m. ja noiden avulla tehtiin vähitellen tuttavuutta.

Viimein kysyi Tuomo pikku neidin nimeä.

”Evangeline S:t Claire”, vastasi tämä, ”vaikka isä ja kaikki muutkin kutsuvat minua Evaksi. Mutta mikä sitten sinun nimesi on”?

”Minä olen Tuomo, ja pikku lapset minun kotiseudullani sanoivat minua Tuomo sedäksi.”

”No, siksi minäkin rupean sinua kutsumaan, sillä minä pidän sinusta. Minne sinä nyt aiot matkustaa, Tuomo setä”?

”En tiedä, Eva neiti.”

”Etkö tiedä?” kysyi Eva kummastuneena.

”En, sillä isäntäni aikoo myydä minut, enkä vielä tiedä kenellekkä.”