Tämän uskallan tehdä ainoastaan siinä toivossa, että saan palkkioksi Sinulta ystävyyttä, joka ei ole tuota tavallista laatua — sanalla sanoen veljellistä rakkautta. Jos kiusaus tulisi päälleni, niin et saa antaa minun turmella sekä itseni, että sinut, vaan Sinun pitää viedä minut johonkin sairas-huoneesen kunnes paranen.
Kun pyydän Sinulta tuollaista ystävyyttä, olen iloinen, että voin palkita Sinua, tarjoamalla Sinulle sellaisen palkan, että tulet muista riippumattomaksi, että voit hankkia itsellesi oman kodon — autuus, jota minä en voi toivoa itselleni. Kerran minäkin pääsen voitolle, sen tunnen sisimmässäni, joko tässä tahi tulevassa elämässä. Minä luotan Jumalan isälliseen rakkauteen ja olen vakuutettu siitä, että hänellä on oma tarkoitus silläkin, kun hän antaa meidän sokeasti hoiperrella elämän läpi, niinkuin me teemme. Minä tunnen, että koko kiusaus on aivoissa ja hermostossa. Tuo aivo-parkakin pääsee kerran rauhaan, levoittuu, kylmettyy ja minä saan vapaasti ajatella miksi minun tuli kamppailla tämä kova taistelu. Niin, kuolemattomuus antaa meille toivon, joka palkitsee elämän selittämättömän katkeruuden.
Nyt ymmärrät miks'en tahdo joutua sen naisen pariin, joka on ainoa, jota olen rakastanut, ainoa, jota voin rakastaa ja jonka rauhaa pelkään häiritä. Suurin iloni on kuitenkin tehdä jotakin hänen eduksensa; mutta ymmärräthän, ett'ei hänen pidä koskaan saaman siitä tietoa.
Suo vielä sanoani, että olet paljon läpikuultavampi, kuin itse luuletkaan. Ystävyyden tarkat silmät pian huomaavat, että Sinä lemmit, mutta että kainostelet ja viivyt, syystä ett'et tahdo tarjota lemmityllesi alhaista asemaasi; mutta etkö pidä sitä kohtuullisena, että annat hänelle tilaisuutta valita miehen ja rikkauden välillä? Ja jos suostut minun ehdotukseeni, niin saat sitä paitse sangen arvollisen aseman yhteiskunnassa ja hyvät tulot. Mene sentähden hänen luoksensa, sano miehen vakavuudella, että lemmit häntä — ja jos hän on sinulle ansiollinen, saat Sinä hänet omaksesi.
Antakoon taivahinen Sinulle oman kodin ja oman lieden, Harry; vanhuksena tahdon minä lämmitellä itseäni koti-onnesi ääressä. Aina olen oma
Boltonisi".
KOLMASKYMMENES LUKU.
Levottomuutta.
Edessämme on Idan työ-huone. Ida istuu kirjoitellen eräästä kirjasta;
Eva neuloo. Äkkiä lausuu Eva:
"Voi, kuinka kauheasti ikävää kaikki on! Minä olen väsynyt huveihin, väsynyt Newyork'iin, joka on niin yksitoikkoinen kuin mahdollista. Olisinpa edes mies, niin ottaisin matkalaukun käteeni ja lähtisin oitis Europaan. Rakas Ida, pane nyt pois tuo työsi ja haastele hetkinen kanssani!"