Ida asettaa kirjan ja kynän pois ja kysyy:
"Mistä sinä nyt haluat haastella?"
"Sen kyllä tiedät! Tahtoisin mielelläni tietä mikä erästä vaivaa. Hän ei tullut eilenkään luoksemme ja kun kysyn Jim Fellows'ilta, miks'ei hänen ystävänsä tullut, vastasi Jim että Henderson on viime aikoina käynyt niin alakuloiseksi, eikä enää käy missään".
"Mutta enhän minä, rakas Evani, voi antaa mitään selvitystä tässä asiassa, enhän minä tiedä enemmän kuin sinäkään".
"Tiedätkös, Ida, kun me tänään jälkeen puolen päivää pysähdyimme puistossa ja menimme lehtimajaan, tuolla mäen kummulla, näin minä hänen kiiruhtavan ulos toiselta puolelta, kun me astuimme sisään toiselta puolen, juuri kuin olisi hän peljännyt tavata minua".
"Sepä oli kummallista!"
"Kummallista! Niinpä se olikin, mutta mikä oli vielä oudompaa oli se, että hän istui niin lähelle meitä, toiseen lehtimajaan, että hän aivan voi nähdä meidät ja kuulla mitä puhelimme. Bella Forester ja Wat Jerrold olivat kanssani ja me naureskelimme ja olimme erittäin vilkkaalla tuulella. Enpä muista aikoja koska olisin nauranut niin paljon ja ollut niin vallatoin kuin tänään; kuinka narrimaista eikö siis ollut, että hän istui ja katseli meitä, kuin huuhkaja pensaasta, eikä tullut ottamaan osaa ilosta! Minä aivan tuskaannun häneen; enpä kärsi nähdä, että hän käyttää itseänsä tuolla tavalla."
"Se on kyllä harmillista, Eva, mutta miksi sitä ajatteletkaan kun et sille taida mitään tehdä kumminkaan?"
"Siksi, etten voi olla sitä ajattelematta. Jos joku henkilö on ystäväsi, jos olet huvitettu hänen seurastansa, etkö pidä laisinkaan väliä pakeneeko hän sinua tahi ei? Sitä et suinkaan voi. Me olimme ystäviä, sangen hyviäkin ystäviä, ja enpä häpeä tunnustaa, että kaipaan häntä sangen paljon — ja sitte tuo hänen omituinen käytöksensä! Minä luulin että sinäkin kaipaisit häntä?"
"Kaipaanpa minäkin häntä vähän, mutta niinkuin tiedät on minulla paljon muuta ajattelemista, minulla on määrätty työni joka päivä".