Mitä perhe neuvottelee.
Seuraavana iltana croquet-huvin jäljestä, vetäytyivät Maria-täti ja rouva van Arsdel talon äärimmäiseen huoneesen, salaisuudessa neuvotellaksensa.
"No, Elli", kysyi Maria-täti, "miltä näytti asiamme sinun mielestäsi eilen illalla?"
"Minä vaan yhä vartosin, että jotakin piti tapahtuman, mutta tuon tytön kanssa ei pääse häistä läksijäisiin. Hän ei antanut Sydney'lle vähintäkään kosioimis-lomaa, vaan karttoi häntä aina ehdollaan. Pari kolme kertaa koetin asettaa asiat niin, että he jäisivät kahdenkesken; mutta Eva pääsi aina pakoon ja kuljetti mukanansa Seaton'in tyttöjä, ikääskuin ne olisivat olleet kiini-kasvaneina häneen."
"Tuo oli harmillista", sanoi Maria-täti, "sentähden että Elmore'n perhe oli siellä. Tuo Elmore'n joukko pöyhkeilee heidän perheessään tapahtuneesta naimisesta niin, että luulisi heillä olevan prinsin vävynä. He kuiskuttelevat ja jaarittelevat, ikääskuin me olisimme koettaneet saada Sydney'tä verkkoomme, vaan emme olisi onnistuneet, ja tuopa juuri äkäyttää minua! He kuuntelivat aina, korvat sojossa, ja ottivat vaarin pienimmästäkin tapahtumasta, niin että minun olisi tehnyt mieleni hämmästyttää heitä kihlauksella. Kuinka on tuon Evan laita oikein? Luonnollisesti mielii hän ottaa Sydney'n; jokainen tyttö hänen ijällään ottaisi avoimin sylin sellaisen tarjouksen vastaan; sinä tiedät, että hän on vasta kolmenkolmatta vuotias".
"Niin, se on totta; mutta oletko kummempaa kuullut! Croquet-palkinnon, jonka hän sai Sydney'ltä, antoi tuo veitikka Sofie Elmore'lle. Minä kuulin, kuinka hän tyrkytti sitä Sofie'lle, ja Sydney kuuli sen myös, ja minä huomasin, ett'ei se seikka häntä laisinkaan miellyttänyt, sillä se herätti suurta huomiota, ett'ei Eva pitänyt mitä oli saanut."
"Antoiko Eva kultaneulan Sofie Elmore'lle? Onko tyttö hullu! Hänpä nyt voi katkeruuttaa ihmisen sisimpää. En saata ymmärtää, Elli, miksi sinun tyttäresi ovat niin omituisia."
Rouva Wouverman oli, kuten näkyi, yksi niistä sävyisistä ihmisistä, jotka aina hakevat tilaisuutta näyttääkseen, kuinka tyhmiä lähimäisensä ovat heihin itsiinsä verrattuina. Syynä kaikkiin harmillisiin tapauksiin sanoi hän aina olevan sen, että oli menetelty toisin, kuin hän sellaisessa kohdassa olisi menetellyt. Vaikka rouva van Arsdel yleensä myönsi, että Maria-sisarensa oli häntä etevämpi, tunsi hän kuitenkin väliin kapinallista henkeä sydämessänsä tuon alinomaa kerrotun väitöksen tähden, että hän olisi syypää kaikkiin perheen epäkohtiin.
"Minä puolestani en laisinkaan", vastasi hän sentähden, "pidä tyttäriäni muita ihmisiä omituisempina. Väittäväthän kaikki, että harvoilla äideillä on niin viehättäviä tyttäriä kuin minulla."
"Mutta minä sanon, Elli, että ne ovat omituisia", vakuutti rouva Wouverman. "Käyhän Ida omaa tietänsä, ja neiti Eva sitte. No olkoonpa kuinka hyvänsä, minussa ei ole mitään vikaa. Minä olen koettanut taitoni mukaan kasvattaa heitä, mutta tämän omituisuuden täytyy riippua van Arsdel'in suvusta, sillä meidän perheessämme eivät tytöt milloinkaan matkaan saattaneet tällaista mielen-harmia. Meitä kasvatettiin ymmärtäväisiksi, me otimme vastaan parhaan naimis-tarjouksen, tulimmekin sentähden naiduiksi ja täytimme huolellisesti velvollisuutemme, emmekä koskaan nostaneet mitään rettelöitä, vaikk'ei meille luonnollisesti koskaan tehty niin eteviä tarjouksia, kuin Sydney nyt tekee Evalle."