Uusia neuvotteluja.
Äidin mentyä pois, koetti Eva turhaan saada unta. Hänen poskensa hehkuivat, ja hänen päässänsä pyörivät tuhannet eri ajatukset. Rouva van Arsdel oli puhunut kylliksi perheen varallisuuden tilasta, saadakseen hänet hiukan pelkäämään. Hän käveli levottomana edestakaisin huoneessansa, jossa kaikki todisti rikkautta ja ylellisyyttä, ja katseli melkein vastenmielisesti tauluja, veistokuvia, kauniita huonekaluja ja kaikkea sitä ylellisyyttä, jota hän tähän asti oli koonnut ympärillensä ja joiden ostamiseksi isänsä aina oli antanut hänelle kyllin varoja. Nyt hän katui, että hän, kaikkia näitä ylellisyyksiä hankkiaksensa, oli ainoastaan seurannut mielen-tekoansa, huolimatta siitä, mitä ne maksoivat ja katsomattakaan hinta-kuitteja; ja nyt hän oli kihloissa miehen kanssa, jolla ei ollut muita varoja kuin ne, joita hänen neronsa ja säästäväisyytensä voivat hankkia. Toiselta puolelta oli hänellä tarjolla toinenkin avio-liitto, joka olisi antanut hänelle tilaisuutta vast'edeskin elää ylellisyydessä, joka aina toki on sangen viehättävää. Ei hän kuitenkaan hetkeäkään ajatellut myydä itseänsä, näitä etuja saavuttaaksensa. Mutta kun hän ajatteli Harry'ansa, niitä vaikeuksia, joita hän saisi kärsiä ja sitä huolta ja surua, jonka hän hänelle saattaisi, kysyi hän itseltänsä: "enkö tee väärin, kun saatan Harry'n elämään yhdessä niin kelvottoman ja hyödyttömän vaimon kanssa, kuin minusta varmaankin tulee?"
"Mutta minä en ole kelvotoin enkä tahdo olla hyödytöin", jatkoi hän itseksensä. "Voimia minulla kyllä on; niitä minä tahdon käyttää ja näyttää, että minäkin voin jotakin toimittaa. Olisipa hauskaa tietää onko isäni asiat todellakin niin huonolla kannalla kuin äiti kuvasi niiden olevan! Ah, jospa hän luottaisi meihin ja sanoisi suoraan, miten asia on, niin me mielellämmekin auttaisimme häntä ja eläisimme säästävämmin!"
Kaikki nämät ajatukset pitivät häntä hereillä, vaikka hän koetti rauhoittua, voidaksensa nukkua, mutta siinä hän ei onnistunut. Vihdoin meni hän Idan huoneesen. Ida oli tavalliseen aikaan mennyt levolle ja jo kauan nauttinut makeata unta.
"Herää, rakas Ida, herää", kuiskasi hän kumartuen sisarensa yli.
Ida aukaisi silmänsä ja nousi istumaan vuoteellensa.
"Mitä nyt, Eva? Etkö jo, rakas lapsi, ole mennyt levolle? Miten on laitasi? Turmelethan itsesi, kun valvot näin kauan öillä."
"Voi, Ida, minä olen niin levotoin, minä en voi saada unta! Minun on kyllä vaikeata herättää sinua, mutta minun täytyy puhua kanssasi eräästä asiasta, joka tekee minut niin murheelliseksi, ja, niinkuin tiedät, olet sinä jo aamusilla mennyt ulos ennenkuin minä herään."
"Mikä se on sitte, Eva?" kysyi Ida, silitellen Evan otsaa.
"Äitimme oli vast'ikään luonani ja näytti minulle erästä kirjettä herra Sydney'ltä. Hän jatkaa yhä vielä vanhaan lapaan ja nyt hän on kirjoittanut äidillemme, joka puhui minulle niin mieltä-liikuttavasti, että olisin valmis itkemään. Tiedäthän mitä tapahtui Henderson'in ja minun välillä eilen puistossa", sanoi Eva, "emmekö ole kihloissa?"