"Tottakai te kihloissa olette", vastasi Ida vakavasti.
"Mutta äitini vihastui siitä suuresti ja sanoi pettyneensä toiveissaan."
"Sinä kerroit hänelle siis, että…?"
"Minä kerroin hänelle kaikki, mutta voi Ida! silloin ilmoitti äiti, että isämme asiat ovat hyvin huonolla kannalla ja että perikato uhkaa meitä kaikkia jos en minä pelasta häntä, menemällä naimisiin herra Sydney'n kanssa. Olisiko se mielestäsi oikein tehty? Eihän se liene velvollisuuteni? Eikö olisi huonosti tehty, jos menisin naimisiin toisen kanssa, kuin sen, jota rakastan?"
"Vaatia naiselta, että hän menisi naimisiin miehen kanssa, jota hän ei rakasta, ainoastaan pelastaaksensa vanhempansa mahdollisesta onnettomuudesta, on samaa, kuin vaatia, että hän varastaisi rahaa tahi kirjoittaisi vääriä velka-kirjoja heitä pelastaaksensa. Eva, sinä et voi sitä tehdä."
"En voikaan; sen sanoin äidillenikin", virkki Eva. "Mutta sano armas
Ida, onko isämme asiat niin perin huonolla kannalla?"
"Isämme ei puhu naisien kanssa asioistansa", vastasi Ida, "ei edes minunkaan kanssani; mutta tiedän, että hän on vaarallisissa kauppa-yrityksissä ja minä puolestani en laisinkaan hämmästyisi, jos koko tämä tuulentupa, jossa nyt elämme, haihtuisi kuin sumu ja jättäisi meidät tyhjälle kadulle. Ainoa, jonka voin sanoa, on, että minä koko ikäni olen odottanut tällaista muutosta. Senpätähden en olekaan antanut tehdä itsestäni tuollaista nukkea, kuin tytöt meidän asemallamme yleensä ovat, vaan olen päättänyt pitää sekä ruumiini että sieluni terveenä, enkä ole totuttanut itseäni ylellisyyteen, voidakseni, jos niin vaaditaan, elättää sekä itseäni että muitakin. Jos onnettomuus sentähden kohtaa meitä, olen minä varallani."
"Mutta, Ida, eikö olisi parasta, että me nyt oitis vähentäisimme menekkiämme ja eläisimme toisin, kuin nyt? Minä puolestani kyllä muuttaisin halvempaankin asuntoon ja olisin mielelläni hevosia ja vaunuja paitse. Voisimmehan elää paljon helpommin ja rauhallisemmin, kuin nyt, ja kuitenkin omata kaikki, mikä meille on rakasta. Minä puolestani möisin mielelläni kaikki maalauksetkin — paitse joitakuita — ja olisin kuitenkin onnellisempi, ollessamme muista riippumattomia, kuin nyt, eläessämme tällaista loistavaa, epävakaista elämää, josta päästäksemme minun täytyisi mennä naimisiin rikkaan miehen kanssa, jota en rakasta."
"Voi, ystäväiseni; Maria-täti ei voi koskaan sallia, että äitimme lakkaa kilpailemasta Elmore'n perheen kanssa, ennenkuin viimeinen tykkimme on haljennut ja laiva on uppoamaisillaan! Ajatus mitä ihmiset sanoisivat, pelko että tuttavat surkuttelisivat meitä, ja että tulisimme voitetuiksi kilpailussa, ylläpitää heidän voimiansa viimeiseen saakka. Jos puhut elämämme muuttamisesta, vakuuttavat he, ett'ei se käy päinsä — se vahingoittaisi isämme luottamusta asioimis-maailmassa. Minä tiedän mitä tämmöinen elämä maksaa, ja täytyy sanoani, että tuhlaamme kauheasti. Jos meillä olisi kanta-varasto, jonka korot nousisivat kahteen tahi kolmeen sataan tuhanteen dollariin vuosittain, silloin voisimme elää, niinkuin nyt teemme; mutta kun koko varallisuutemme riippuu asioista, jotka tänään kohoavat, mutta huomenna vähenevät, niin voipi pian onnettomuus tapahtua. Isällämme oli hyvä onni, ostaessaan osakkeita, jotka kohosivat monenkertaiseen arvoon; mutta nyt ne ovat alenemassa ja, niinkuin jo sanoin, en laisinkaan hämmästyisi jos äkkiä olisimme aivan köyhiä."
"Harry-parka!" lausui Eva; "hän pelkäsi pyytää minua vaimoksensa sentähden että olin rikas. Ehkä hän nyt saapikin minut köyhänä. Mutta, Ida, enkö tee väärin kun rupean hänen vaimoksensa näin hyödyttömänä olentona, kuin olen? Minä olen aivan kelvotoin, enkö ole Ida?"