"Mutta eikö se ole hyvin epä-vakainen virka?"' kysyi hän.
"Sitä en usko. Työ, jonka, tarkoitus on tyydyttää suurta, yhä lisääntyvää tarvetta, on mielestäni sangen edullinen. Lukemisen tarve on yhtä-laajalle levinnyt ja yhtä vakava, kuin kaikki muutkin tarpeet elämässä ja niillä, jotka tätä tarvetta tyydyttävät, on yhtä varma toimi, kuin niillä, jotka hankkivat meille kankaita ja rautatien-kiskoja. Nykyaikaan on kirjailijain onni kohoamassa."
Ajatuksiinsa vaipuneena naputteli herra van Arsdel pöytää sormillansa.
"Suokaa", jatkoin minä, "että ko'en käytännöllisesti esitellä tätä asiaa. Jos nuorella miehellä, joka on hyvä ja siivo käytökseltänsä, jolla on oivallinen terveys ja hyvät perus-aatteet, on seitsemänkymmentä tuhatta dollaria hyvässä asiassa, voipiko hän elättää perhettä?"
"Kaiketi", vastasi herra van Arsdel, ja alkoi tarkastaa puhettani; "se olisi kyllä hyvä alku."
"No hyvä", pitkitin minä, "terveyteni, kasvatukseni ja kirjallinen taitoni vastaavat tätä summaa ja tuottavat minulle ensi vuonna yhtä paljon, kuin seitsemänkymmentä tuhatta dollaria kymmenen prosentin jälkeen. Mielestäni on tuo summa miehessä yhtä varmana kuin jossakin kauppa-yrityksessä. Minusta nähden on mies, joka säästää terveyttänsä, maassamme paljon varmemmalla perusteella, kuin mikään kanta-varasto."
"Se on kyllä totta sekin", vastasi herra van Arsdel.
"Niin onkin, isä kulta", virkki Eva, joka nyt tuli sisään, eikä voinut hillitä haluansa lisätä jonkun sanan keskusteluumme; "jos otamme kiinityksen omaisuuteen, josta emme voi luopua koko ikänämme, niin on aina parasta, että valitsemme sellaisen omaisuuden, joka voi meitä miellyttää."
"Niinkö luulet olevan laidan tässäkin tapauksessa, pieni tyttöseni?" kysyi isänsä, nipistäen hänen poskeansa.
"Olenpa melkeen varma siitä. Herra Henderson on vähin ikävä seurakumppali kaikista tuttavistani, ja muutoin, onhan jo aika, että otan jonkun; sillä ethän tahtone, että menen luostariin?"