"Pahemmin ei juuri voi olla asiain laita kuin meillä nyt on", sanoi hän. "Isälläni oli osakkeita eräässä rautatie-yhtiössä, ja kun tämä yhtiö nyt on mennyt kumoon on hän joutunut kauheaan tappioon. Minulla ei ole käsitystä tästä, mutta loppu-päätös siitä on kuitenkin se, että isän täytyy luopua tavarastaan ja alkaa aivan alusta. Tämä talo, huonekaluineen päivineen, ilmoitetaan nyt myytäväksi, ja kaikki taulut viedään Goupil'in taulumakasiiniin; siitähän syntyy kaunis kokous".
"Mutta sinun taulujasi tässä huoneessa ei kaiketi lueta niiden joukkoon?" sanoin minä.
"Ah! minä kyllä luulin, että me saisimme pitää ne, mutta isäni tahtoo tarkkuudella ylös-antaa kaikki, mitä todella kuuluu hänelle — ja ovathan nämä taulut oikeastaan hänen. Minä ostin ne hänen rahoillansa. Menköötpä samaa tietä kuin muutkin; me emme kaipaa niitä, vai kuinka?"
"Emme, niin kauan kuin me omistamme toinen toisemme", vastasin minä, "ja mitä minuun tulee, niin siunaan minä tätä tapausta, joka jouduttaa yhtymistämme, vaikka se minua surettaakin sinun vanhempiesi tähden. Näetsen, meidän täytyy heti laittaa itsellemme uusi koti, eikös niin? Kuules, Eva, viettäkäämme häämme kesäkuussa, joka on vuoden ihanin aika, ja meidän hääretkemme olkoon sitte käynti äitiäni katsomassa. Tuolla vuoristossa on viehättävän ihanaa. Kuinka tuumit?"
"Kuten tahdot, Harry. Se ehkä onkin sopivin aika senkin vuoksi, että
Ida nyt lähtee Parisiin, ennenkuin hän oli aikonut".
"Minkä tähden?"
"Idalla, näetsen, on kolmena viimeisenä vuonna ollut isäni koko ulkomainen kirjeen-vaihto hallussaan, josta isäni on maksanut hänelle jotenkin suuren palkan, jota hän ei laisinkaan ole käyttänyt, vaan säästänyt matkaansa varten. Hän on nyt tarjonnut isälle nämät rahat takaisin, mutta isä ei ota niitä vastaan sanoen, että Idan, ell'ei hän tahdo saattaa häntä kovin mielipahoilleen, tulee pitää ne ja matkustaa Parisiin, ja jos hän heti matkustaisi, voisi hän järjestää muutamia isän ulkomaisia asioita. Siis viipyy Ida täällä ainoastaan siksi, että häämme ovat pidetyt, ja heti niiden jälkeen lähtee hän".
"Me varmaankin vihitään samassa pienessä kirkossa, jota me koristimme pääsiäis-liljoilla", sanoin minä.
"Niin; kuinka vähän aavistimme me tätä silloin", vastasi hän; "mutta tästä juolahtaa mieleeni kysyä teiltä, herraseni, mitä te olette tehneet minun hansikkaallani, jonka samassa tilaisuudessa varastitte minulta? Sinä poika ilkiö, sinä et luullut kenenkään näkevän, mutta joku näki kumminkin".
"Sinun hansikkaasi on hyvässä säilyssä minun pyhimys-arkussani, useain muiden aarteiden kera".