"Sinä vilpillinen olento! Mitä olet sinä ottanut? Tunnusta!"
"Olkoon menneeksi, yhden nenäliinasen".
"Kurja! Mitä vielä".
"Kaksi hiusneulaa, yhden lakastuneen ruusun, kaksi helmeä, jotka putosivat sinun croquet-puvustasi ja yhden mansetin-napin. Lisäksi löytyy siellä kuiva myrtin-oksa, jonka sinä pudotit — äläs huoli, huhtikuun neljäntenätoista päivänä, istuessasi eräässä lehti-majassa puistossa".
"Vai niin; silloin kun sinä huuhkaimen tavoin töllistelit meihin. Minä muistelen nähneeni sinut siellä".
Nyt huomasimme me, että nauroimme kovemmin, kuin tilamme oikeastaan olisi sallinut; äkkiä kuului Evan isän askeleet ja silloin koetimme olla nauramatta.
"Tuolla tulee isä-raukkakin. Onko häpeällistä, että nauramme? Kyllähän meidän pitäisi olla totisia nyt, mutta minä en voi. Sisäinen vilkkauteni ei anna tukehduttaa itseänsä".
"Yhtähyvin voimme nauraa kuin itkeä, kaikissa kohtaloissa", sanoin minä.
"Se onkin monta vertaa parempi", vastasi hän. "Mutta, vakavasti puhuen, luulenpa että isämmekin nyt, kun kaikki on ohitse on tyytyväinen. Silloin kärsi hän enin, kun hän teki työtä ja pelkäsi onnettomuutta, eikä uskaltanut sanoa meille miten asiain laita oikeastaan oli".
"Ei löydy onnettomuutta, joka olisi niin kauhea, kuin pelko siitä", sanoin minä, "ja Pandoran rasian pohjalla löytyy aina joku toivo jäljellä".