"Sepä on oivallista!" sanoin minä. "Minä olen varma siitä, että onnemme tähti on yhä kohoamassa, ja että jo ennen kesän loppua saamme oman talon itsellemme".
Eräänä sunnuntaipäivänä, vähän ennen lokakuun alkua, ollessani pienellä maatilallamme, sain Jim'iltä näin kuuluvan kirjeen:
"Vanha, kelpo ystäväni!
Nyt luulen löytäneemme sopivan talon Teille. Minä en tiedä mitä vaimosi siitä sanoo, mutta eilen tapasin sattumalta neiti Alice'n ja hänen mielestään on se Teille hyvin sopiva. Kuule päälle nyt!
Eilen, kun menin kaupungille, ostin Herald-lehden ja luin siinä suureksi ilokseni, että Jack Fergus on määrätty konsuliksi Algier'iin. Suoraan sanoen, luultiin Jack-paran pian muuttavan Tuonelan tuville, sillä hänen keuhkonsa kävivät yhä vaan huonommiksi. Luettuani tuon uutisen, iloitsin hänen puolestaan, koska tuo virka sopii hänelle erinomaisen hyvin. Oitis riensin sentähden toivottamaan hänelle onnea; siellä oli jo edelläni kolme, neljä toveria, jotka olivat tulleet sinne samassa tarkoituksessa, kuin minäkin. Jack oli kyllä tyytyväinen uuteen virkaansa, mutta pian huomasin, että joku epäkohta suretti häntä; kun toisten toverien lähdettyä jäin kahden kesken hänen kanssaan, pääsinkin hänen huolensa perille. Hän tunnusti suoraan iloitsevansa tuosta uudesta virastaan, hänelle sopivamman ilman-alan tähden, mutta valitti samalla ett'ei hänellä ollut tarpeeksi rahaa; tuo virka Algier'issä ei kuulu elättävän miestä, ja ell'ei hän saisi talonsa vaihdetuksi puhtaaksi rahaksi, niin ei hän voisi ottaa tuota paikkaa vastaan. Minä en ole tähän asti edes tiennyt hänellä taloa olevankaan. Minä kysyin häneltä, miksikä hän ei myy taloansa, johon hän vastasi, ett'ei ole ketään ostajaa. Arvaathan, että sinä ja vaimosi muistuitte oitis mieleeni.
Minä kysyin häneltä missä tuo talo on. Eräällä Varick-katuun yhtyvällä poikkikadulla, vastasi hän. Mutta tuskinpa sinä tiedät missä Varick-katu onkaan? Uskallanpa panna tusinan hansikkaita vetoon, ett'ei ainakaan rouva Henderson sitä tiedä. Mentiinpä tuosta taloa katsomaan. Talo on S:t George-kadun varrella! Mitä arvelet? Luulenpa Teidän mielistyvän siihen. Mainittu talo on kulma-kartano. Katu on tosin hieman sivussa, mutta sen varrella asuu hiljaista ja siivoa väkeä. Rouva Wouverman pitäisi sitä varmaankin mitä suurimpana onnettomuutena asua tämän kadun varrella, ja hän ei luonnollisesti voi ajatella muuta, kuin että kaikki naapurit täällä ovat pelkkiä noitia, poppa-miehiä ja heidän jälkeisiään. Muutoin on kartano somempi ja parempi muita saman kadun varrella olevia, sillä näet, tuo vanha täti Martila tahi van Beest tahi mikä hänen nimensä lie ollutkaan, on rakennuttanut sen omaa itseään varten. Se on rakennettu tiilistä, puolitoista kerrosta korkea, akkunat pienelle kirkkomaalle päin, jonka perällä näkyy S:t John'in puisto. Jack ja hänen vaimonsa ovat paljon somistaneet taloa. Soisinpa voivani ostaa sen ja viedä sinne vaimoni, jos vaan minulla olisi — rahaa ja vaimo. Jack myypi kartanonsa kahdeksasta tuhannesta dollarista, joista neljä tuhatta tulee maksaa nyt oitis, mutta loppu neljä tuhatta saavat olla kiinitystä vastaan vastaiseksi. Minun mielestäni on tämä oikein polkuhinta ja Irvingstone, meidän vanhin kirjanpitäjämme, joka ennen teki talonkauppoja, sanoo hinnan olevan tavattoman huokean ja vakuuttaa, että voit milloin hyvänsä saada siitä monta vertaa enemmän. Minä olen pyytänyt Jackia odottamaan vastausta kolme päivää; tulkaa siis molemmat maanantai-aamuna tänne ja katsokaa itse ostettavaanne".
Ja me tulimme, näimme ja ostimme sen. Muutaman päivän kuluttua seisoimme me kartanon portilla, avaimet kädessä, valmiina astumaan "omaan taloomme".
KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU.
Oma talomme.
Löytyy muutamia paljon merkitseviä sanoja, jotka aina viehättävät ihmissydäntä, ja viehättävin näistä viehättävistä on tuo kaksois-sana "oma talomme". Se ei ole minun oma, sinun oma, mutta "meidän oma talomme". Nuot kauniilta sointuvat — me ja meidän, ne antavat niille liitetyille sanoille sen lumousvoiman, joka tekee ne joksikin pyhäksi symboliksi.