"Ken niin? neiti Ellery'kö? Tietäkää herra Henderson, hän on varmaankin maailman suloisin tyttönen", sanoi neiti Thea ihastuksella.
Sitä en minä puolestani tahtonut epäilläkään; halukkaasti kuuntelin minä neiti Thea'n ylistyslauseita ja olin varsin kiitollinen hänen ystävällisestä: "käykää katsomassa". Neiti Ellery tulisi viipymään kau'an heidän luonansa ja neiti Thea sanoi tahtovansa varsin mielellänsä tehdä minut tutuksi ystävänsä kanssa.
Tänä iltana keskusteltiin ylioppilaitten kesken varsin innokkaasti neiti Ellery'stä. Jim Fellows kertoi pöyhkeillen siitä menestyksestä, joka hänellä oli ollut kylpylässä; tämän esitteli hän niin viehättävästi, että olisi voinut otaksua, että "Jumalatar" oli katsellut häntä varsin suopeilla silmillä.
Tunsin sisällisen harmin Jim'iä, muita tovereitani ja yleensä kaikkia kohtaan, sillä olinpa varsin varma ett'eivät he voineet laisinkaan ymmärtää ja arvostella tuota suloisen suloista olentoa.
"No, Harry, miksi et sinä virka sanaakaan?" kysyi eräs toverini kun minä, ollen lukevinani, istuin ääneti; "mitä sinä pidät hänestä?"
"Minä en ole mikään naisten tuntija, sen te hyvin kaikki tiedätte", vastasin minä, väistellen, "ja enhän ole muuta kuin vilahdukselta nähnyt neiti Ellery'ä".
Nyt seurasi viikkoja ja kuukausia, jolla ajalla tämä ihana kuva ei hetkeksikään poistunut mielestäni. Omituinen sisällinen laki sallii jonkun aatteen seurata meitä kaikkialla, laisinkaan muuttamatta ajatustemme tavallista juoksua, tämä aate käypi niiden rinnalla omaa himmeätä polkuansa, ikääskuin näkymätöin olento.
Sille, joka sielussansa on kasvattanut ihanteen, tapahtuu joskus että tämä henkinen kuva laskeutuu alas ja käärii huntuunsa jonkun aivan tavallisen henkilön, joka sen kautta hetkeksi ikääskuin kirkastuu silmissämme. Tämän henkilön ominaisuudet eivät anna tälle suhteelle niin vahingollista muotoa, niin vaarallista voimaa, vaan sen tekevät ne aatteet jotka itsissämme ovat syntyneet. Näyttää siltä kuin joissakuissa ihmisissä löytyisi alkuaineet sisällisien into-himojen sytyttämiseen noiden mystillisien pihkain ja yrttien kaltaiset, joita sadun Phoenix luultiin ko'onneen nuotioonsa. Kaikki halu, runollisuus ja romantiki — halu pyrkimään ijankaikkisuuteen, ijankaikkiseen hyvyyteen, jumalaiseen puhtauteen ja rauhaan — voipi meissä pysyä hereillä jonkun aivan tavallisen maallisen käden vaikutuksesta; — mutta jos ne syttyneinä polttavat itsensä, jääpi ainoastaan kokemuksen kylmä tuhka jäljelle.
Neiti Ellery oli hienosti kasvatettu nainen, joka taisi hyvin käyttää itsensä seura-elämässä; ehkä hänen uskonnollinenkin kasvatuksensa oli varsin oivallinen, ei hän kuitenkaan voinut tuntea mitään syvempää mielenliikutusta. Hänen luonteensa oli varsin tasainen, mutta hän oikein kokemalla koki voittaa kaikkien suosiota ja miellyttää kaikkia; — tämäpä hankkikin hänelle tuon nimen "suloinen tyttö", jonka neiti Brown'kin hänelle antoi. Hän oli aina erinomaisen ystävällinen niitä kohtaan, joiden kanssa hän seurusteli, ja ollessansa heidän seurassa näytti hän oikein mieltymystäkin; mutta hänen sielunsa oli kuin kirkas peilin lasi, jossa ei näy kuva kau'emmin kuin esine on sen edessä.
Luonto oli lahjoittanut hänelle erinomaisen kauneuden — tuollaisen kauneuden, joka miellyttää idealista osaa luonteessamme — ja hänen kohtelias hyväntahtoisuutensa, hänen soma, miellyttävä käytöksensä eivät poistaneet niitä luuloja, jotka kauneutensa herätti. Hän antoi mielellänsä ihmetellä ja lempiä itseänsä järkevästi, mutta ei hän koskaan poistunut "sopivan" rajojen sisältä. Minua kohteli hän erittäin ystävällisesti ja luulenpa melkeen, että hän piti seurustelemisen kanssani miellyttävänä. Minä en ollut muiden ihmettelijäin kaltainen, minun lämpöni ja ihmettelemiseni herätti hänessä aivan uusia tunteita. Minä kirjoittelin runoja hänelle, joita hän luki miellyttävällä syvämielisyydellä, ja jotka hän vihdoin pani laatikkoonsa muiden voiton-merkkeinsä joukkoon. Minä kutsuin häntä tähdekseni, kiihoitteekseni ja valokseni; hän hymyili silloin minulle ja hänen kasvonsa säteilivät puhtaasta, sekoittamattomasta ilosta. Usein lu'in hänelle ääneen suurempien kirjailijoittemme teoksia; erittäinkin häntä huvitti kuulla, kun luin Tennyson'in kirjoituksia. Tuo kaikki oli varsin hupaista, mutta sen kautta kulutin monta lukutuntia, kävellen Herra Brown'in vierashuoneissa ja luullen olevani Sir Galahad luin liikutettuna: "hänen miekkansa oli terävä sillä hänen sydämensä oli puhdas". Neiti Ellery kuiskasi: "kuinka ihanata!" ja minä olin paratiisissa.