Sitte tuli kirkkaita kuuvalo-iltoja, jolloin joka ainoa lehti, joka värähti tuulessa, muodosti hienoja piirteitä ruohostolle. Me kävelimme korkeiden jalavien siimeessä, puhellen runoudesta ja ulkoa lausuen säkeitä kauniista runokappaleista, joita hän kuunteli hyväksyen, tavallisella lempeällä tavallansa. Kaikki toiveeni, mietteeni, unelmani, teoriani ja filosofiani annoin minä hänen säteilevien silmiensä valaistaviksi. Hänen vastauksensa ja lauseensa eivät tosin olleet aivan yhtäpitävät omieni kanssa; mutta minä pidin ne kuitenkin hyvänäni ja muodostin niistä paljon hyvää, aivan samoin kuin muinoin Delphin papit, ennustaja-naisen sekanaisista vastauksista. Täytyihän niissä jokaisessa olla jokin syvä ajatus, sillä papitar hänkin oli ja mitä niissä puuttui, täytin minä varsin nopsaan.
Usein olen tutkinut mikä sellaisissa luonteissa, kuin neiti Ellery'nkin, voipi miestä so'aista. Luultava on, että tuollaisien luonteiden sisällinen halu kaikkia miellyttää väliin näyttää todelliselta sympatialta: ja niinkau'an kuin he ovat niiden seurassa, joita he tahtovat miellyttää, heijastavat he nopealla toden-näköisyydellä tunteensa ja mietteensä. Kun näemme omat tunteemme ja ajatuksemme heijastuvan toisen sielusta, tunnemme juuri samanlaisen ihastuksen, kuin nähdessämme esineiden kuvastuvan kirkkaassa tyvenessä järvessä. Siinä tosin ei löydy mitään lämpöä, ei mitään todellisuutta, mutta sillä hetkellä, kun me sen näemme joudumme varsin lumottuun tilaan, sillä se heijastaa oman sydämemme hehkun, luuloitellun lämmön — vieläpä kunkin tunnon pienen, oikullisen kukan ja oksankin — erinomaisella todennäköisyydellä.
Mutta tämä ei ole todellista sympatiaa, sillä se löytyy samoin kuin kuva vedessä, ainoastaan sinun läsnäollessasi. Kun sinä poistut, ja toinen astuu sijaasi, heijastuu hänenkin tunteensa aivan samanlaisella todennäköisyydellä.
Tällaiset vaimot ovat aina lumonneet ja tulevat ijäisesti vieläkin lumoamaan miehiä; he pitävät kirkkaaksi silatun pinnan heijastus-voiman sinä myötä-mukaisuutena, jota heidän sydämensä ikävöitsee ja kaipaa.
En minä tahtonut epäilläkään, ettei neiti Ellery'llä olisi ollut suuri kirjallinen aisti ja moraalinen urheus, sillä eipä löytynyt ainoatakaan niin korkeata tahi syvää ajatusta niiden runoilijoiden ja viisaiden teoksissa, joita minä hänelle luin, jotka eivät kirkastettuina heijastuneet hänen kauniista silmistänsä.
Väärin on kuitenkin väittää, että tuollaiset ihmiset ovat teko-pyhiä; sillä mitä he heijastavat on sinä hetkenä kyllä todellista, mutta ett'ei sillä ole syvempää perustetta on seurauksena ainoastaan siitä, että heidän luonteensa, vaikka lempeä, on pintapuolinen ja kylmä ilman mitään kestäväisempää pidätysvoimaa. Vika on siinä, että me vaadimme enemmän kuin voimme saada, vika, jota teemme siksi, kunnes esirippu lankeaa.
Minä kirjoitin oitis äidilleni neiti Ellery'stä ja sain vastimeksi tavallisen varovaisen, äidillisen epistolan, jossa hän muistutti minua, että vielä olin kaukana siitä tilasta, jolloin voin toivoa toden perään tarjota käteni naiselle. Hän pelkäsi, ett'en minä vanhemmaksi tultuani enään olisi samasta mielipiteestä kuin nyt ja varoitti minua aikaisesta kihlauksesta — sanalla sanoen, hän lausui kaikki mitä hyvät, hellät ja levottomat äidit tavallisesti lausuvat nuorille pojillensa.
Vastaukseksi tälle kirjeelle kirjoitin minä, ett'ei olisi liiaksi uhrata koko elämäni rakkautta tälle naiselle, jonka nyt olin löytänyt, naiselle, joka oli puhdas ja hurskas, joka taisi kiihoittaa kaikkeen suureen, jaloon ja pyhään, minä vakuutin, että kokisin voittaa hänet vaikka seitsemän kertaisesti täytyisinkin toimittaa Herkuleen vaikeat urho-työt.
Äitini olisi toki hyvinkin voinut olla levollisena. Neiti Ellery oli tosin mielelläänkin, ollessansa muutoin ikävässä, pienessä kaupungissa, minun kiihoitushenkenäni, johtavana tähtenäni ja valonani, toki määrättyjen rajain sisällä. Häntä huvitti suuresti, kun joku luki hänelle ääneen ja hän nautti kun tiesi että löytyi joku, joka aina häntä ihmetteli; mutta yhtävähän kuin joku Walter Scott'in tunnokkaimmista ja järkevimmistä sankarittareista olisi hänkään tahtonut köyhän ylioppilaan kanssa ijäksi liittyä.
Kun muistelen tätä osaa elämästäni, täytyy minun surkutella itseäni yhtä levollisesti ja kiihottomasti, kuin jos olisin joku kolmas henkilö. Niinkau'an kuin harhaukseni kesti olivat ne tunteet, jotka hän herätti niin todelliset, vakaat ja pyhät ett'en voi arvatakaan minlaiseksi tämä nainen olisi voinut muodostaa minut ja jokaisen muun miehen, jos vaan tämä tila olisi ollut elävää todellisuutta. Jos Jumala lähettäisi kokonaisen joukkion tuollaisia olennoita maailmaan, joilla ei ainoastaan olisi ulkonainen, näkyväinen ihanuus, vaan myöskin sisäistä, henkistä suloutta, joka on kaiken sulouden esikuva, mitähän eikö tuollaiset voisi vaikuttaa maamme onnettomien, harhateille joutuneiden lasten kesken! Silloinpa voisi luulla, että vanha kultainen aikakausi jälleen olisi palannut.