Neiti Ellery väisti taitavasti kaikkia tilaisuuksia, jotka voisivat antaa aihetta johonkin keskenäiseen luottamukseen; naiset saavuttavatkin pian erinomaisen ky'yn ja oikein valtioviisaan nerollisuudenkin tässä suhteessa. Hän antoi minun hienostaan ymmärtää että meidän välillämme löytyi mielen-heimolaisuutta ja yllytti, melkeen anteeksi suovalla tavalla, minun romantisen luonteeni ilmauksia sanoissa. Minä en ollutkaan ainoa, jota hän piti vangittuna kultaisilla hämähäkin-lankoillansa. Hän hallitsi kuin ruhtinatar, jonka jalkojen edessä kokonainen hovi kumartelee ja herra Brown'in neliskulmainen, valkoinen, muuten hyvinkin prosaillinen talo oli aivan piiritettynä ja ylösalasin käännettynä neiti Ellery'n innokkailta ihmettelijöiltä.
Niiden joukossa oli erittäin huomattava Will Marshall. Will oli jo vanhempi poika-mies, erittäin rikas ja hyvänluontoinen kuin pitkä, helteinen kesäpäivä, mutta niin laiska ja tyhmä, että hän ainoastaan suuren rahasumman lahjoittamisella eräälle professorille, jonka hoidon alla hän oli, sai olla yliopistossa. Olen huomannut että raha voipi tässä matalassa maailmassa tehdä monta kohtaa keveämmäksi, ja muun muassa auttaa väliin kurjan tyhmä-päänkin yliopiston lukumäärän läpi.
Will oli tavallansa kaikkien suosilas. Hänen anteliaisuutensa oli melkeen rajatoin ja täysin käsin hajoitteli hän rahoja ympärillensä. Yleiseen kutsuimme me hänen toverinsa häntä "Will paraksi" ja hyvä poika hän kyllä olikin, ehk'ei hän taitanut kirjoittaa kunnollista kirjelippua ja teki kauheita virheitä joka tutkinnossa.
Will laskeutui kokonansa neiti Ellery'n jalkojen eteen ja peitti hänet aivan kukka-kääriöillä ja makeisilla. Hän vaati kaikki kaupungin ajurit pitämään aina valmiina rattaat, jotka olisivat kyllin arvoisat tämän uuden Venerin käytettäviksi.
Kaiken tämän minä kyllä huomasin, mutta en voinut aavistaakaan, että neiti Ellery silmänräpäystäkään ajattelisi "Will-parkaa", muutoin kuin naisellisella surkuttelevaisuudella.
Kesälupa läheni ja lukukauden loppuessa päättyi minunkin eidyllini neiti Ellery'n kanssa. Aina viimeiseen hetkeen saakka oli hän lempeä ja miellyttävä; hänen ihanat silmänsä katselivat minua kehoittavaisesti ja jäähyväiseksi soi hän minulle kävelyn kuutamossa, jolloin en enään kävellyt maan päällä vaan olin — seitsemännessä taivaassa. Mihinkään varsinaiseen päätökseen emme tulleet; sanoin kuitenkin hänelle, että jos vaan saisin kantaa hänen kuvansa sydämessäni, olisi se minulla aina pyhänä taikakappaleena ja antaisi voimaa käsivarrelleni. Hän huokasi, oli varsin ihastuttavan näköinen — eikä kieltänyt.
Minä läksin kotia äitini luo, ja koko lupa-ajan kiusasin minä tätä kärsivällistä, paljon kokenutta äitiäni rakkauteni kuumeen tulella ja vilulla. Kuinka siunattavat eivätkö nämät äidit ole! He synnyttävät meidät maailmaan, valvovat ja kasvattavat meitä, mutta tuskinpa olemme miehiksi päässeet ennenkuin palaamme heidän luoksensa, sydämellä, jonka rakkaus johonkin toiseen naiseen on rikki repinyt — ja ehkä vielä päälliseksi olemme mieltyneet tuollaiseen vähäpätöiseen, turhamaiseen tyttö-riepaleesen, joka ei koskaan ole ajatellutkaan mitä rakkaus ja hellyys on, ja joka leikittelee sydämien kanssa samoin kuin kissanpoika lankakerällä.
Minä kirjoittelin neiti Ellery'lle pitkiä, hellätunteisia kirjeitä ja sain vastimeksi pieniä, somasti kirjoitettuja lippusia, hyvänhajuiselle paperille piirrettyjä, joissa hän yleisillä lauseilla vaan puhuu ystävyyden suloudesta.
Mutta ensi uutinen, jonka palatessani yliopistoon sain kuulla, haihdutti tykkänään kaikki unelmani. "Hurraa Harry! tiedätkös ken on kihloissa?"
"En".