"Eikö minulla muka sitä olekaan? Etkö luule, että suuren talouden ja karjan hoitaminen, että huolenpito kaikista isäni kotoisista toimista on ankaraa työtä? Monta työtä saan itse toimittaa, kun en tyydy kenenkään muun työhön, ja tämä on sitä ikävämpää, kun se estää kaiken hengellisen sivistyksen edistymistä".
"Mutta eikö isäsi antaisi sinun tyydyttää lukuhaluasi?"
"Isäni riippuu ankarasti kiini vanhoissa tuumissansa ja vastustaa kaikkia muutoksia. Minä olen anonut häneltä lupaa ruveta lukemaan, siten tullakseni kelvolliseksi johonkuhun arvolliseen toimeen; mutta hän on järkähtämätöin. Hän vaan sanoo, että minä tiedän paljon enemmän, kuin useammat muut naiset ja enemmän kuin itse tarvitsenkaan, ja ett'ei hän voi tulla minutta toimeen. Kun veljeni joutuvat yhdenkolmatta vuoden ikään, ei hän enään voi heiltä vaatia mitään; heidän alaikäisyytensä päättyy määrätyllä ajalla, — minun ei koskaan".
Me kävelimme kuutamossa edestakaisin puiden varjossa, talon edustalla.
Äkkiä pysähtyi Karolina.
"Harry", sanoi hän, "jos sinä onnistut, jos sinusta, niinkuin minä toivon, tulee suuri, etevä kirjailija — puhu silloin vaitiolevien puolesta, puhu meidän puolestamme, joiden elämä hiljaisuudessa ja sorrettuna kuihtuu, palaa ja muuttuu tuhaksi".
"Sen tahdon tehdä", sanoin minä.
"Kirjoitathan minulle? Minä iloitsen saadessani sinun kauttasi kuulla jotakin maailmasta, ja riemuitsen myös sinun menestyksestäsi".
"Karolina, etkö ole koskaan puhellut sydämesi salaisuuksista äitini kanssa?"
"En; minä olen liian ujo sitä tekemään, ja sitä paitsi tiedän, että tuollaisilla hellillä, lempivillä vaimoilla ja äideillä, kuin sinun äitisi, on yksi ainoa lääke kaikille meidän suruillemme".
"Päinvastoin luulen minä, että äitini, jonka luonne on jalo ja vapaa kaikesta turhamaisuudesta, käsittää asiat syvemmältä, kuin mitä pinnalta näkyy. Varmaankin hän ymmärtäisi myös sinunkin surusi ja ehkäpä hän voisi vaikuttaa jotakin eduksesi. Kerro hänelle samaa mitä olet minulle nyt sanonut".