"Mene, mene veikkoseni", sanoi Jim. "Sepä on varsin hupaista. Minä seuraan kanssasi. Meillä on nyt paaston aika — kiitos taivaalle siitä! — Siis ei siellä ole tanssia, ainoastaan tyyni ilta-huvi, sillä — ymmärräthän — me kadumme nyt syntiämme ja valmistaumme alkamaan uudestaan pääsiäisen jälkeen. Nyt voimme siis mennä vieraisin, tulla ajallansa kotiin ja levätä yömme rauhassa ja naiset ovat nyt tilaisuudessa puhella vähän järkevästikin. He kyllä sen voivat tehdä, jos vaan tahtovat, vaikk'ei sitä kukaan usko. Minä otan sinut mukaani sinne keskiviikkona, mutta ole varoillasi poikaseni!"
Näin sanoen riensi Jim portaita myöten alas vihellellen ja jätti minut lopettamaan kirjoitukseni kreikkalaisten koti-tavoista.
Muistan, että sinä iltana varsin usein aivan tietämättäni kirjoittelin paperilleni: Eva, Eva, Eva van Arsdel, Eva. Ja tämä nimi alkoikin ilmestyä jok'ainoalle paperin palaselle, jolle vaan kynääni koettelin.
Kysymys menenkö tahi en van Arsdel'in pitoihin, oli siis päätetty. Mikäpä esti minua puhtaalta, filosofiselta kannaltakin heittämästä silmäystä keijuis-maailmaan. Ei todellakaan mikään! Jos hän oli kihlattu, niin ei hän enään ollut minulle mistään arvosta; — siispä ei mitään vaaraakaan, — sehän oli selvä.
KUUDESTOISTA LUKU.
Nykyajan tytöt.
Kirje Eva van Arsdel'ilta Rouva Courtney'lle.
Lemmitty ystäväni ja opettajattareni!
Tuskinpa enään uskallan katsoa miltä päivältä teidän ystävällinen kirjeenne on. Onko todellakin mahdollista, että kokonainen vuosi on kulunut siitä ilopäivästä, jona minä sain tämän kirjeen, ja olenko todella voinut olla kokonaisen vuoden vastinta kirjoittamatta? Voi, armas ystäväni! ollessani johdantonne alla olin minä paljon parempi, kuin nyt olen. Silloin täytin velvollisuuteni, enkä koskaan jättänyt toistaiseksi, mitä oli tehtävänä ja olinpa väliin sangen tyytyväinen itseheni. Nyt minä elän alituisessa huvien hälinässä, — hälinässä, joka ei koskaan lopu. Siinä kuluu minulta päivä päivän, viikko viikon ja kuukausi kuukauden perään, eikä minulla ole muuta nautintoa kuin nuot "hyvät päivät", joiksi nykyajan tytöt niitä nimittävät. Jos luen jotakin, niin luen aina romaneja; minä en lue, en kirjoita, en ompele, en piirusta, soita tahi laula toden perästä — minä elän vaan "maailman tohussa", niinkuin sanotaan. Minä olen laiska, enkä kelpaa muuhun, kuin koristamaan sitä kotia, jossa laiskureita suurella vieraanvaraisuudella kestitään. Siinä on kaikki.
Nyt on paaston aika ja minä olen hyvin iloinen, että saan vähän levähtää kesteistä ja tansseista; mutta tämä aika tekee minut toki alakuloiseksi, sillä se antaa minulle tilaisuutta vähän ajatella; — ja sitäpaitsi kun kaikki nämä hurmaukset ovat hetkeksi lakanneet, tunnen kuinka väsyneeksi ne ovat minut saaneet. Ja sitten muistuu mieleeni kaikki mitä te sanoitte minulle elämän todellisesta päämaalista, kaikki mitä minä koulu-ajallani päätin tehdä ja toimia — silloin rupean epäilemään omaa voimaani!