Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta

by Harriet Beecher Stowe

Nyt on kolme vuotta kulunut siitä, kun pääsin seura-elämään. Silloin olin paljon onnellisempi, kuin sittemmin olen ollut, sillä silloin olin tyytyväinen itseheni. Te sanoitte aina, rakas ystäväni, että olin hyvä oppilas, ja että tyysti toimitin velvollisuuteni; siihen aikaan, kun minulla oli määrätty toimitus joka tunnille, ja kun tein tehtäväni hyvin, olin paljon onnellisempi, kuin nyt. Silloin olin huvitettu lukemisesta. Nautin myöskin kolmevuotisesta matkastani Europassa, sillä, vaikka minulla sielläkin oli paljon vaihetusta ja monta huvia, jatkoin toki aina säännöllisesti lukujani. Minä todella opin jotakin ja silloin tunsin etten ollut ainoastaan tyhjäntoimittaja.

Mutta sitte, kun jouduin n.k. suureen maailmaan, olen tuskaantunut itseheni. Ensi vuonna oli se minulle uutta, outoa; minä olin ajattelematoin ja tuo oli mielestäni erittäin hauska ajan-vietto. Todella olikin varsin miellyttävää pukeutua, matkata, katsella, tulla ihmetellyksi ja keikailla. Tunnustan, että kaikki tämä miellytti minua ja minä antauin siihen luonteeni koko vilkkaudella — kestiä, tanssia, näytelmiä, soittajaisia koko talven ajan Newyorkissa ja huvi-matkoja, tansseja y.m. kesä-ajalla kylpy-paikoissa. Minä olin ikääskuin pyörryksissä. En laisinkaan pysähtynyt, vähänkään ajatellakseni ja elin, perhon tavoin, ainoastaan hetken huvia nauttien. Oi mitä hulluuksia puhelin ja tein! Minä punastun kun niitä ajattelen — mutta te tiedätte, että innostun pian ja joudun väliin niin huumauksiin, ett'en jäljestäpäin tiedä mitä olen sanonut tahi tehnyt.

Mutta tämän pitää loppuman, tavalla tahi toisella; täten seurata seura-elämää ei voi ijän kaiken kestää. Meidän täytyy mennä naimisiin — se on meidän määräyksemme, niinhän sanotaan, ja tuo on vihdoinkin lopettava kaiken tämän pukeutumisen, tanssimisen ja liehakoitsemisen; senpätähden ovatkin äitini ja Maria tätini kuni kuumilla kivillä, ennenkuin pääsevät minusta erille ja saavat minut hyvään kotiin. Minä olen kolmena kesänä ollut kylpypaikoissa ja olen kolmenkolmatta vanha. Alice on nykyään päässyt seura-elämään, ja luonnollisesti toivotaan minun kunnialla poistuvan hänen tieltänsä. Sanomattanikin arvaatte, että olen antanut rukkaset tuolle tavalliselle määrälle kosijoita, jotka pyörivät asemallani olevien tyttöjen ympärillä, ja kuitenkaan en ole vielä nähnyt ainoatakaan, joka olisi minua vähääkään miellyttänyt.

Herra Sydney on nyt jällensä täällä; hänelle minä viime syksynä annoin rukkaset, ainoastaan sentähden, ett'en häntä lempinyt, joka silloin olikin mielestäni riittävä syy rukkasien antamiseksi. Nyt ovat äitini ja Maria tätini uudestaan ryhtyneet asiaan ja vakuuttavat, että minä olin varsin typerä tyttö, kun hylkäsin sellaisen tarjouksen, hylkäsin sävyisän miehen, jolla on hyvä luonne ja hyvä asema yhteiskunnassa, miehen, joka on erinomaisen taitava asioitsija ja joka sitä paitsi on varsin rikas. Minä vastasin, ett'en minä häntä lempinyt; mutta silloin he vakuuttivat ett'en minä ollut vielä oikein koittanutkaan sitä tehdä, ja että minä varmaan kyllä voisin lempiä häntä jos vaan tahtoisin koettaa ja, arvelivat he, eihän löydy mitään syytä, miksi en kokisi. Sitten tuli isäni, jolla muutoin on varsin harvoin jotakin sanottavaa meille tytöille, ja vakuutti suuresti ihastuvansa, jos hän saisi nähdä minut naituna miehelle, joka saattaisi tarjota minulle sellaisen aseman kuin herra Sydney. Täten joka haaralta kiusattuna lupasin minä ystävänä kärsiä hänen kohteliaisuuttansa, totuttaakseni itseäni häntä rakastamaan. Siitä ajasta on kukkia ja makeisia satamalla sadellut ympärilläni, ja joka päivä olemme tulleet aina ystävällisempään suhteesen toisiemme kanssa.

Lemminkö häntä todella? En laisinkaan. Totta puhuakseni, armas ystäväni, en tahdo salata tuota kauhistuttavaa totuutta, ett'en viitsisi koskaan häntä ajatellakaan, ell'ei hän olisi niin rikas. Jos hän olisi köyhä, vasta-alkava, nuori mies, niin en hetkeäkään muistaisi häntä, eikä varmaankaan äitini, tätini eikä kenkään muukaan meistä sitä tekisi. Mutta nyt tulevat kaikki nämät maalliset edut kysymykseen, ja myöntää täytyy, että ne ovat minut so'aisseet. Minä olen ymmärtämätöin, heikko ja kunnian himoinen. Minä tahdon mielelläni voittaa huvi-ajan korkeimman palkan, korkeimman hinnan markkina-paikalla! Minä tiedän, että moni kadehtii minua, ja vaikkapa onkin varsin väärin, olen kuitenkin siitä iloinen. Sitä paitsi, vaikk'en lemmi häntä, niin en lemmi ketään muutakaan. Minä kunnioitan ja pidän häntä arvossa tyvenellä, vakavalla tavalla ja äitini sekä Maria tätini vakuuttavat, että lempi kyllä tulee — häiden jäljestä. Mahtaako niin käydä? Teenkö oikein? Onko tämä tosi avioliitto?

Kuitenkin, näetten, täytyy minun mennä naimisiin jonkun kanssa; sehän on selvä. He näkyvät pitävän minua jonkunlaisena kauppa-tavarana, joka vanhenee ja sentähden on myytävä mitä pikemmin, sitä parempi; joka päivä kuulen heidän hokevan: jos sinä hylkäät tuon tarjouksen, niin sinä kadut sitä kaiken ikäsi.

Väliin toivon todellakin, että löytyisi luostareita, joihin saisi vetäytyä pois maailmasta. Serkkuni Sofia Sevell on ruvennut Juhana-siskoin liittokuntaan ja vakuuttaa olevansa hyvin onnellinen. Hän on aina onnellisen näköinenkin, on toimessa aamusta iltaan ja tekee niin paljon hyvää suurelle joukolle köyhiä lapsia, että oikein kadehdin häntä.

Mutta minä en voi ruveta "siskoksi". Mitähän äitini sanoisi, jos hän tietäisi, että olen ajatellut edes sinnepäin? Kaikki ihmiset pitäisivät minua hulluna.

Tiedättehän, armas ystäväni, kuinka suuresti Ida-siskoni itsepäinen, harvinainen käytös äköittää äitiäni; mutta minä en todella voi muuta tehdä, kuin ihmetellä ja kunnioittaa Idaa ja hänen luonteensa lujuutta, joka minulta puuttuu. Hän oli ainoastaan lyhyen ajan tässä iloisessa kirjavassa seura-elämässä, ennenkuin hän sen jätti, niinkuin minä luulen, varsin tukevista syistä. Hän sanoi, että tuollainen elämä heikontaa sekä ruumiin että sielun voimia, ett'ei siitä ole mitään hyötyä, että se piakkoin tekisi hänet sekä ruumiillisesti että hengellisesti voimattomaksi, jos hän siinä eläisi ja että hän sentähden tahtoo elää jonkun korkeamman päämaalin saavuttamiseksi. Hän tahtoi lähteä Parisiin, lukeaksensa itsensä lääkäriksi, mutta ei isä, ei äiti eikä kukaan koko perheestä tahtonut sitä kuullakaan. Hän pysyi kuitenkin päätöksessänsä ryhtyä johonkin ja vihdoin antoi isäni kaiken ulkomaalaisen kirjeenvaihdon hänen hoidettavaksensa, jonka hän tekeekin erinomaisen hyvin, käyttäen hyväksensä kieli-taitojansa. Isäni maksaa hänelle ensimmäisen kirjan-pitäjän palkan ja nämät rahat panee hän säästöön, — vihdoinkin täyttääksensä aikeensa.

Ida on hyvä, jalo nainen, suurella mielen lujuudella ja itsenäisyyden halulla, joka minulta kokonansa puuttuu. Minä olen heikko ja horjuvainen päätöksissäni, minut voipi saattaa mihin toimeen tahansa, ilman että minä voin sitä vastustaa.