Mutta minun onkin vaikea yksin pysyä lujana omaa sydäntäni ja perhettäni vastaan, etenkin kun en monessa tapauksessa tiedä mikä on oikein mikä väärin. Maria-tätini on kaikessa hyväntahtoisuudessansa pitänyt minussa hereillä turhamaisuutta ja loiston halua. Hänen hartain toivonsa on aina ollut, että minä olisin etevin, enin suosittu koko yhteiskunnassamme, että minua ihmeteltäisiin ja mieliteltäisiin ja että vihdoin joutuisin rikkaasen, loistavaan naimiseen; jos minä nyt Idan tavoin vetäytyisin pois maailmasta, sortuisi varmaankin sekä hänen että äitini sydän.
Ida sanoo olevan väärin valvoa yöt tansseissa ja sitten, invalidin tavoin, maata vuoteellansa koko seuraavan päivän, olevan väärin panna henkensä alttiiksi, ilman mitään järjellistä tarkoitusta — ja kuitenkin teemme me tytöt niin. Me riennämme toiselta huvimatkalta toiselle, soittajaisista tansseihin ja tansseista taas muihin huveihin. Me tanssimme kolme, neljä kertaa viikossa ja kun sunnuntai tulee, menemme kirkkoon huveista ja valvomisista väsyneellä ajatusvoimalla, jaksamatta ottaa osaa Jumalan palveluksen korkeaan totuuteen.
Mutta minä palaan takaisin aviooni. Herra Sydney ei ole mikään Jumalata pelkäävä mies: hän elää ainoastaan tämän maailman tähden ja enpä luule, että minä tämän yhdistyksen kautta parantuisin vähääkään.
Toivon varsin hartaasti, että löytyisi joku, joka voisi herättää ja ylläpitää jalompaa puolta minussa — —. Minä uneksin jalosta, ylevästä, Jumalisesta miehestä. Häntä tahtoisin minä seurata, vaikkapa jättäisinkin kaiken muun! Mutta, valitettavasti ei löydy ketään sellaista näillä seuduilla, en minä kumminkaan ole tavannut ketään — ja kuitenkin tunnen, että minä voisin lempiä, lempiä kuolohon saakka, jos vaan löytäisin jalon esineen lemmelleni. Tuonoin luin seuraavan mietelmän: "ei ole niin vaikeata kuolla jonkun edestä, kuin löytää joku, jonka edestä kuolisimme".
Nyt arvaan, että huomaatte miten kaikki tämä vihdoin on loppuva. Seikat ja suhteet työntävät meitä yhä edelleen, enkä laisinkaan hämmästyisi jos tulisin pakoitetuksi menemään tähän avio-liittoon. Minä näen kaikki jo edeltäpäin: loistavat häät, jotka saattavat koko Newyorkin liikkeelle; kalliita kiviä, kasimiri huivia ja äärettömän paljouden kukkia; kaikki huoneet ylös alasin; soittoa, hälinää ja meteliä; triumfi-retkiä kaikkiin kylpy-laitoksiin; matkan Europaan ja sitten takaisin Newyorkin seura-elämään.
Voi armas ystäväni! Jospa vaan voisin totuttaa itseäni lempimään häntä! Minusta hän kyllä pitää, mutta ei samoista esineistä kuin minä, ja sentähden on varsin vaikea seurustella hänen kanssansa. Mutta kun kerran olemme naituna, niin emme varmaankaan näe paljon toisiamme; — me elämme niinkuin muutkin. Äitini ja isäni näkevät harvoin toisiansa ja siinä he ehkä tekevätkin oikein. Maria-tätini väittää, että loppu aina on samanlainen jos menemme naimisiin lemmen vaikutuksesta tahi lemmettä. Mies hoitaa asiat ja ylläpitää perheen. Siinä kaikki.
Ida sanoo — mutta minä en tahdo kertoa, mitä hän sanoo, sillä hänen sanansa tekevät aina minut synkkämieliseksi.
Kirjoittakaa nyt minulle kirje, täynnä nuhteita; häväiskää minua, puhukaa ankarasti minulle ja koetelkaa saada minut parantumaan. Ehk'ei se vielä ole liian myöhäistä.
Nöyrin, pahankurinen tyttönne
Eva.
Kirje Rouva Courtney'ltä Eva van Arsdel'ille.