"Päivällisesi ei näy sinua maittaneen", sanoi Bolton katsahtaen ylös tieteellisestä teoksestansa, jota hän ihmeteltävällä kärsivällisyydellä tutki, tehden muistutuksiansa reunusteihin. "Jätä nuot kirjat Jim'ille hän kyllä taitaa ne ilmoittaa. Hänellä on pari tusinaa malleja, joihin ei tarvitse muuta lisätä kuin kirjan ja kirjoittajan nimen — ja työ on tehty".
"Mikä ilveilys", sanoin minä.
"Arvostelut ovat yhtä hyviä kuin kirjatkin", sanoi Bolton, "ja jotakin niistä on lausuttavaa, tyydyttääksemme kirjan tekijää ja kustantajaa. Arvostelumme on yleensä ainoastaan ilmoitus, että sellaista tavaraa löytyy kaupaksi ja minä luulen, että meidän arvostelumme varsin vähän vaikuttavat yleisön mielipiteisin".
"Uskotko", kysyin minä, "että voimme koskaan toivoa oikeata tunnon-mukaista arvostelua, joka voisi olla todellisena johdatuksena yleisölle ja neuvona kirjailijoille".
"Tähän kysymykseen on vaikea vastata", sanoi Bolton, "ja me vaadimme liian paljon ihmisluonteelta, jos aina vaadimme puoluetointa ja todellista lausuntoa. Jos tähän lisäämme nykyajan kiiruun ja häiriön, sekä kirjallisien tuotteiden paljouden, joka alinomaa vaan lisääntyy, ja muistamme, että sanomalehtien toimittajat ja kritikoitsijat ovat kuolevaisia ihmisiä hekin, jotka ovat uupumaisillansa väsymyksestä ja liiallisesta työstä, niin emme saa ihmetellä, jos useimmilta puuttuu voimia läpilukemaan ja huomaamaan oikean tarkoituksen ja hengen yhdessä kirjassa sadasta. Paraimmissa lehdissämme saamme toki lukea huolellisesti ajateltuja ja tunnon mukaisesti kirjoitettuja arvosteluja, jotka voivat lukevalle yleisölle antaa todellisen johdatuksen, ja jos en pety niin kirjailijain joukko, joka antautuu puolueettomalle arvostelulle, enenee".
Keskustelumme keskeytti Jim, joka tuli jyristen portaita myöten ylös, laulellen täyttä kulkkua.
"Taivahan nimessä, Jim, mitä elämää sinä pidät", sanoin minä; "mitä nyt on tapahtunut?"
"No taivahan nimessä, Harry, miks'et sinä pukeu? Etkö tule mukaani yrttitarhaan nähdäksesi vaimon ja käärmeen ja kaiken muun?" kysyi hän ja tarttui kursastelematta kaulukseeni. "Tule nyt häkkiisi ja soristele suortuvasi sillä:
'Ketään odota
Ei aika kiireinen! —
Pois joutuun kiiruhda
Luo neitoin kaunoisten'."
Näin laulellen ahdisti Jim minut alas portaita myöten, työnsi minut huoneeseni ja riensi itse omaan suojaansa, jossa minä kuulin hänen säveltävän pukemistemppujansa joillakuilla makupaloilla viimeiseksi näytetystä operasta, johon hän löi tahtia hivusharjallansa.