"Mutta minä en voi muistaa sanoneeni mitään tuollaista", sanoin hämmästyneenä.
"Olette kyllä. Ette ainoastaan te, vaan jokainen muukin, joka istuu kirjailemaan ja saarnaajan äänellä koettaen parannella yhteiskunnan vikoja, puhuu meidän ylellisyydestämme puvussa, meidän tuhlaavaisuudestamme, meidän hulluuksistamme ja sydämettömyydestämme. Me, muka, petämme ja saatamme mies-parat perikatoon! Se on tuo vanha kertomus Aatamista: 'Eva minut petti!'"
"Huomaattehan", sanoi Ida, "että Evalla on paha omatunto; sepä hänet tekeekin niin arkatuntoiseksi".
"Se on kyllä totta", vastasi Eva. "Minä elän maailman tohussa; Ida on siitä vetäynyt pois, senpätähden hän voipi istua levollisena ja matkia aina vaan: 'johan minä sen sanoin teille'. Mutta minä, joka elän ulkona maailmassa, olen vakuutettu, ett'ei puolikaan siitä, mitä meistä sanotaan, ole totta, ja juuri tämä vakuutus saattaa minut niin ankarasti vastustamaan kaikkea, mitä meistä lausutaan liiaksi. Mutta jospa kaikki olisikin totta, niin me emme ole siihen syylliset. Suuressa maailmassa kuljemme eteenpäin aivan kuin rautatien-vaunussa, ja emme voi estää, että väliin matkustamme sellaisienkin seutujen läpi, jotka eivät meitä miellytä".
"Voisittehan te nousta pois jossakin pysähdys-paikassa", lausui Ida.
"Niinpä kyllä; mutta siihen vaaditaan lujaa päättäväisyyttä, kun kaikki muut vaunussa varoittavat meitä ja nauravat meille. Minä en luota kyllin itseheni voidakseni tätä tehdä, ja pysyn sentähden alallani vastoin tahtoanikin, vaikka kyllä toivon, että kaikki olisimme paremmalla uralla, kuin olemme".
"Tämä on seuraus pintapuolisesta kasvatuksesta, joka jo lapsuudessa opettaa naiselle, että hänen tulee ainoastaan olla kaunis ja viehkeä, ja joka totuttaa hänet pitämään itseänsä kukkana, jonka korkein tarkoitus on miellyttää, ihastuttaa".
"Minä myönnän, että olemme heikkoja, että rakastamme kauneutta, rikkautta ja ylellisyyttä", sanoi Eva, "mutta meidän sisimmässä löytyy toki jotakin parempaakin, enemmän kuin miehet tahtovat myöntää. Muistuu mieleeni, että muuan kirjailija sanoo tekevämme väärin, jos väitämme, että huvin ja palkinnon toive innostuttaa miestä sankaritöihin. Vähimmälläkin kuolevaisella on aina jotakin jalompaa. Köyhimmällä sotilaallakin, joka palkan edestä antaa tappaa itsensä, on sotilas-kunniansa, joka hänet kohoittaa yli jokapäiväisen orjallisen työn, huonon voiton tähden. Väärin on väittää, että mukavuus ja ylellisyys houkuttelee miestä, sillä hän antautuupi vaivoihin ja itsensä-kieltämiseen, jos vaan hänen sisempi, korkeampi henkinen elämänsä on herätetty. Sytytä tämä kipinä, ja huomaa miten siitä pian syttyy liekki, joka polttaa tuhkaksi kaikki huonot perusteet! Tämän voimme yhtä hyvin sanoa naisista kuin miehistäkin", jatkoi neiti Eva, hehkuvin poskin, "sillä vaimo voi yhtä hyvin kärsiä vastuksia kuin mieskin, ja tosi-naista ei houkuttele mukavuus eikä ylellisyys. Kukin tosi-nainen tunteekin tämän sydämensä sisimmässä ja tämä tukahdutettu tunne onkin syynä moneen suruun naisen elämässä. Te miehet olette tilaisuudessa tätä ilmaisemaan — se on teillä suuri etuus. Te olette kutsutut sankareiksi, teidän aikanne tulee ennemmin tahi myöhemmin, mutta me hautaannumme jokapäiväisyyden ja vähäpätöisyyksien alle".
"Ja kuitenkin, neiti Eva", sanoin minä, "en usko että me olemme paljoa onnellisemmat kuin te naiset. Useimmille miehille on elämä täynnä halpoja pyrinnöitä, jotka eivät itsessänsä sisällä mitään suurta, ylevätä, jalostuttavaa, ja jos emme opi itse jalostamaan jokapäiväisyyttä ja siihen vuodattamaan jaloa henkeä, niin täytyy meidän kulkea elämän läpi, voimatta saattaa tätä jalompaa halua ilmiin. Tässä nainen onnistuu paremmin kuin me miehet ja huomattava etuus on naisella tuo kyky tehdä elämän ja vieläpä itse sen vähäpätöisyydetkin idealisiksi".
Keskustelumme keskeytyi, kun herra van Arsdel astui huoneesen, joukko sanomalehtiä kädessä.