"Sepä oli kovin miellyttävää minulle", sanoin minä, ja seurasin neiti Evaa erääsen varsin yksinkertaiseen työhuoneesen, jonka yksinkertaisuus tuntui vielä suuremmalta verratessani sitä muiden huoneiden loistoisuuteen ja kauneuteen.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Nuori tieto-viisas.
Nuori nainen, joka istui ja luki kirjoitus-lampun ääressä, katsahti ylös meihin. Koko hänen olentonsa osoitti voimaa ja yksivakaisuutta. Hänen kastanjan ruskeat hiuksensa olivat lyhyiksi leikatut, à la Rosa Bonheur, hänen poskillansa hohti terveyden pune ja nuot suuret, harmaat silmät osoittivat tyyntä päättäväisyyttä ja suurta tarkastus-voimaa. Kasvultansa oli hän keskinkertaista lyhempi.
Huoneen yksinkertaiset huonekalut näkyivät olevan sopu-soinnussa tuon nuoren tieto-viisaan luonteen kanssa. "Herra Henderson", sanoi neiti Eva, esiteltyänsä minut ja istuttuamme, "te olette nyt neiti Ida van Arsdel'in vastaan-otto huoneessa, jossa isäni ja Ida yhdessä pitävät valtikkaa, ja niinkuin näette, on se pyhitetty menneiden aikojen muistolle. Täällä on kaikki ne vanhat huonekalut, jotka isällä oli naimisiin mennessänsä. Isä parka! Hän on askel askeleelta pakoitettu koristeihin ja ylellisyyteen, kunnes nämät olivat ainoat jäännökset hänen vanhoista huonekaluistansa, ja niille valmisti Ida turva-paikan. Uskotteko, että tämä on ainoa huone, jossa isämme viihtyy! Näette, hän on syntynyt maa-kartanossa, ja häneen on tuo taipumus yksinkertaisuuteen aivan juurtunut. Mutta eikö tämä Idan pyhyys ole mielestänne aivan kuin säästö-huone vanhoille huonekaluille?"
"Ei, täällä on hyvin miellyttävää", vastasin minä.
"Minä rakastan näitä vanhoja huonekaluja", sanoi Ida. "Rakastan kaikkea yksinkertaista ja olen aivan kyllästynyt hentouteen, ylöllisyyteen ja liialliseen mukavuuteen. Me naiset kuihdumme höyhen-polstarilla ja tukehdumme nykyajan ylellisyydestä. Mutta minä tahdon pitää ruumiini ja sieluni terveenä niinkau'an kuin elän, voidakseni toimittaa jotakin; sentähden en tahdo itse, enkä salli muidenkaan hemmoitella itseäni. — Tuosta muistuu mieleeni, herra Henderson", jatkoi Ida, "sallikaat minun kiittää teitä kirjoituksestanne 'Talvitiessä' 'nykyajan naisista'. Se on oivallinen kappale ja vaikuttaa varmaankin paljon".
"Ja minä", sanoi Eva leimuavalla vilkkaudella, "minä tahdon sanoa teille, ett'ette laisinkaan tunne meitä suuren-maailman tyttöjä. Emme me ole tuollaisia surkeita höpäköitä, joina te meitä pidätte ja siinä teette vallan väärin, että ajatte meidän syyksi kaikki seura-elämän hulluudet".
"Minä vakuutan, neiti Eva", sanoin minä ihmetellen hänen intoansa, "ett'en tiedä lausuneeni mitään, joka antaisi teille oikeutta tuollaiseen otaksumiseen".
"Ette, luonnollisesti! Te olette ainoastaan käyttäneet noita läpikuluneita lause-parsia, samoin kuin muutkin moralin saarnaajat, jotka ovat niin tottuneet esittelemään meitä tyttö-parkoja viallisiksi, ett'eivät he enään huomaakaan koska sen tekevät. 'Muotinukkeja', 'perhosia', ynnä monta muuta kauniisti sointuvaa lausepartta, käytetään moralin ja kielen kiihoittavana kaunistuksena ja me, nykyajan tytöt, me olemme syypäät kaikkeen pahuuteen, joka tapahtuu maailmassa. Mutta minä väitän, että nykyajan naiset eivät ole hituakaan huonommat nykyajan miehiä ja enpä todellakaan ymmärrä miks'ei moralin-saarnaajat yhtähyvin valitse heitä saarnainsa esineiksi".