"Mä nuolen ilmaan lennätin,
Se putosi maahan takaisin;
Mut missä?… Se lens' välehen;
En lentoa sen nähnyt, en!
Mä taivoon laulun lähetin —
Se laski maahan takaisin,
Mut missä? … silmä kellä on,
Mi seurais' lentoo laulelon?
Sen jälkeen — Onnen leikkiä! —
Nuol' löyttiin tammest' eheä. —
Mut laulu?… Sekin löydetään
Syvältä povest' ystävän!"
"Tietäkää", lisäsin minä, "että tämä tarkoittaa juuri sitä, mitä runoilija tarvitsee: ei ihmettelemistä, vaan myötätuntoisuutta. Runot ovat koe-kirjoituksia, jotka lähetetään elämän avaruuteen, hankkiaksemme juuri tuota ominaisuutta. Niiden kautta voimme saada selville kenen tunteet todellakin ovat samanlaatuiset kuin meidän omat, ja ne, ne ovat meidän todellisia ystäviämme, olkootpa he sitte etäällä tahi lähellä. Tällaisien ystävien hankkiminen on runoilijan suloisin palkinto".
"Luulenpa, että olette väärässä herra Henderson, sanoessanne 'hankkiaksemme' ystäviä", lausui hän; "ystäviä ei hankita, niitä ainoastaan löydetään, sillä löytyy ihmisiä, jotka itse luonteensa kautta ovat ystäviä, vaikk'eivät he tunne toisiansa; mutta eräät esineet, niinkuin runot, soitto, maalaukset, ne ovat ikääskuin salaisia merkkejä, jotka saattavat salaisuuden tuntijat toistensa tuttaviksi".
Täten kului aika miellyttävien keskustelujen kestäessä, katsellessamme kokoelmia ja piirroksia, jotka aina antoivat meille uutta keskustelu-ainetta. Ajatuksissamme vaelsimme läpi loistoisan Italian, uneksimme, että olimme vanhan Pietarin-kirkon kupu-katon alla ja kuljeskelimme Kapitolium'in raunioiden yli; sanalla sanoen, me vietimme yhdessä moniaita noista ihanista hetkistä, jolloin pari kiihkoista nuorta muistelee muutamia elämänsä onnellisimpia ja iloisimpia päiviä.
Päätäni huimasi. Kultainen utu ympäröi minut, enkä tiennyt varmaan olinko elossa, tahi en. Tuntui juuri kuin olisimme aina olleet tuttavia, niin helposti ja luonnollisesti kävi aatteiden vaihtaminen välillämme ja niin nopeasti ymmärsimme toisiamme.
"Mutta", sanoi hän äkkiä ja kavahti seisomaan, "jos me täten jatkamme, niin eivät keskustelu-aineet ikinä lopu, ja minä lupasin Ida-siskolleni tuoda teidät tänä iltana hänen kirjastoonsa ja esitellä teidät hänelle".
"Täällä on niin varsin viehättävää", uskalsin lausua, sillä en ollut laisinkaan tyytyväinen kovaan kohtaloon, joka tempasi minut unelmistani.
"Oh, te ette tiedä, herra Henderson, mikä suosio, armo sille osoitetaan, jonka Ida-sisareni antaa esitellä itsellensä. Minä vakuutan, että se on kunnia, jota tuskin koskaan osoitetaan vieraillemme. Saan ilmoittaa teille, että Ida-sisareni on tykkänänsä vetäytynyt seura-elämästä; hän aina vaan työskentelee opin hakemisella ja se on varsin harvinaista, että hän sallii jonkun vieraan tulla luoksensa".