"Herra Henderson", jatkoi hän, huoneiden täyttyessä vierailla, "tulkaa kanssani ja suokaa minun näyttää teille, jos olen oikein käsittänyt teidän makunne. Tulkaa 'Italiaani', niinkuin minä sitä kutsun".
Hän nosti, tämän sanoessansa, ovi-peitteen ja me astuimme pieneen, ihastuttavaan huoneesen, jonka huonekalut olivat päällistetyt siintävällä silkki-damastilla. Seinät olivat kaunistetut kopioilla Fra Angelico'n enkeleistä. Marmori pesän yläpuolella riippui myöskin oiva kopia "Paratiisista".
"Katsokaa", lausui hän iloisella hymyllä, "olenko oikein käsittänyt?"
"Olette todella, neiti van Arsdel. Mitkä ihanat maalaukset! Ne muuttavat minut jällensä Florenz'iin".
"Katsokaa", lisäsi hän, avaten sametti-kotelon, "tässä on varmaankin jotakin, jonka hyvin tunnette, sillä minä olen lukenut teidän mietteenne siitä".
Se oli oiva kopia Fra Angelicon ihanimmasta kuvasta "neitsy Marian kuolin-vuode", jonka joskus, kau'an aikaa sitte, olin ottanut pienen runoelman esineeksi ja jonka neiti Eva nyt niin kohteliaasti muistutti mieleheni.
"Tiedättekö", lausui hän, "että ainoa tunne, joka voipi häiritä ihmetystämme, kun luemme runoa, jossa omat aatteemme lausutaan, on kateus, joka synnyttää sydämessämme ajatuksen: miksi en minäkin voinut lausua samaa?"
"Neiti van Arsdel", sanoin minä, "muistatteko Longfellows'in runoa: 'Mä nuolen ilmaan lennätin'?"
"En; miten se kuuluu?"
Minä lausuin: