Näin hänen istuvan sohvalla neiti Alice'n ja hänen kahden nuoremman siskonsa kanssa, jotka viimemainitut eivät vielä olleet seura-elämään lentäneitä, ja jotka kaikki kolme olivat eri suhteissa varsin ihastuttavia; he huusivat kilpaa: "ah, herra Fellows, teidän täytyy kertoa miten se oli!" — — "minä olen aivan hulluna uteliaisuudesta!" — "Kuinka te saitte sen tietää?"
Jim ymmärsi yhtähyvin, kuin nykyajan romaninkirjoittaja, kuinka suuresta painosta himmeä salaisuus on, ja antoi sentähden uteliaisuutta kiihoittavimmalla tavalla tuon tuostakin ainoastaan niin monta uutis-kipinää lentää tyttö-parveen, että uteliaisuuden liekki yhä pysyi eleillä ja kuulijat kiintyivät hänen ympärillensä. "Voih — te olette varsin julma, herra Fellows", huudahti yksi. — "Onpa todellakin julmaa kiusoitella meitä täten", lausui toinen. — "Minä rikon ystävyyteni kanssanne", sanoi kolmas uhkaellen, jolloin Jim kävi varsin surullisen näköiseksi, laski kätensä sydämellensä ja vakuutti, että hän on kertoja-marttiira, kunnes vihdoin syntyi sellainen sekamelske naurusta ja puheesta, ett'ei sieltä eroittanut yhtään mitään.
Että ihmiset kahdeksantoista ja kahdenkymmenen ikävuoden välillä, ja vielä vanhemmatkin, voivat noin kauan olla innoissansa mitättömän asian tähden, herättää aina vanhain taitavain ihmisten ihmetystä, jotka eivät muista kerran olleensa tuossa onnellisessa ijässä, jolloin kaikki naurattaa.
Pian enentyi hälinä ja into tuossa pienessä piirissä vielä suuremmaksi, kun pari uutta nuorta herraa tuli lisää ja nousi vihdoin niin korkealle, että minä jäin aivan sivulle. Tämä ei huolettanut minua, sillä neiti Eva otti ihastuttavalla suloisuudella ja hempeydellä seurustellaksensa kanssani ja täyttääksensä emännän velvollisuudet, johon meidän amerikalaisilla naisilla on erinomainen taipumus.
"Tiedättekö, herra Henderson", sanoi hän, "me tuskin uskalsimme odottaakaan teitä, sillä olemme kuulleet, että te pysytte aivan erillänne seura-elämästä".
"Todellakin?" sanoin minä.
"Niin; teidän ystävänne, herra Fellows on kuvannut teidät todelliseksi Diogeneeksi, joka on niin mieltynyt tynnyriinsä, ett'ei hän millään ehdolla tahdo sitä jättää!"
"Minä en ole aavistanutkaan", vastasin nauraen, "että nimelläni on ollut kunnia tulla mainituksi seurassanne".
"Oh, herra Henderson, te herrat kirjailijat, jotka teette itsenne lukijainne uskollisimmiksi ystäviksi, olette paljon paremmin tunnetuita kuin aavistattekaan. Minä olen jo kauan ollut tuttu monen teidän mietteenne kanssa".
Kuka kirjailia olisi tunnotoin tuollaisia kiitoksia kuullessansa, etenkin noin ihanilta huulilta! Minä tunnustan, että otin ne mielelläni vastaan ja olisin ollut valmis ottamaan vielä enemmän, jos niitä vaan olisi tarjottu; minä olin sanomattomasti ihastunut tavatessani kauneuden yhdistyksessä kirjallisen aistin kanssa.