Tätä asiata minä mietin ja aprikoitsin joka suunnalta; vihdoin päätin kuin päätinkin, siitä äitilleni puhua, niin pian kuin vaan saisin tilaisuuden kahden kesken hänen kanssansa haastella. Niinpä eräänä iltana, istuessani pienellä tuolillani äitini vieressä, aloin: "Äiti, sanopas miksi ihmiset niin paljon vastustavat nuorena naimista?"
"Nuorena naimista!" kysyi äitini, hetkeksi antaen sukka-kuteensa levähtää, ja hieno hymy lensi huulillensa. "Mitä mietit, lapseni?"
"Mietin miksi Susie ja minä emme voi oitis mennä naimisiin? Minulla on aina niin ikävä kun olemme erossa. Täällä kotona ei kenkään viitsi leikitellä kanssani; mutta jos Susie olisi täällä, niin emme koskaan luopuisi toisistamme."
Isäni heräsi syvistä mietteistänsä ja katseli hymyellen äitiäni, joka nauroi oikein makeasti.
"Rakas poikani", lausui äitini, "tiedäthän, että isäsi on köyhä ja saapi kyllin tehdä työtä, voidaksensa elättää omat lapsensa; kuinka siis luulet, että hänen varansa kannattaisivat elättää pientä tyttöä vielä lisäksi?"
Minä huokasin raskaasti. Varain puute, joka on ollut esteenä niin monen lempijä-kurjan toivojen toteuttamiselle, oli minunkin edessäni jo heti elämäni kynnyksellä.
"Kuules äiti", sanoin hetken surullisesti mietittyäni, "minä en söisi silloin kuin puolet siitä, mitä nyt syön, enkä enään kuluttaisi näin pian vaatteitani rikki."
Äitini silmät säteilivät. Kyyneleet ja hymy taistelivat niissä hetkisen, aivan samoin kuin auringonsäteet välkkyvät sadepisaroiden läpi. Hiljaa nosti hän minut polvellensa ja painoi minua hellästi rintaansa vasten.
"Kerran, kun, pikku poikani, olet suureksi kasvanut, toivon että Taivahinen suopi sinulle vaimon, jota saat lempiä. Kodon ja tavaran saamme vanhemmiltamme, mutta hyvän vaimon suopi meille Jumala."
"Se on toden totta", vakuutti isäni hellästi, "eikä kenkään lie sitä paremmin kokenut kuin minä."