III.
Aamulla herätessäni heti ensimäiseksi koettelin sänkyäni ja katselin ympärilleni, että oliko minut viety. Barberin ei koko aamuna puhunut minulle mitään, ja minä aloin uskoa, että hän oli luopunut koko aikeestaan. Mutta puolenpäivän aikaan hän käski minun ottaa lakkini ja tulla hänen mukaansa. Minä säikähdin ja käännyin katsomaan äitiä rukoillakseni häneltä apua. Hän salaa viittasi minua tottelemaan, mutta samalla hän teki kädellä liikkeen, joka minua rohkaisi. Ja sanaa puhumatta lähdin Barberinin mukaan. Koko sillä pitkällä matkalla, joka meiltä oli kylään, hän ei puhunut minulle sanaakaan. Hän vain asteli edellä, pää kallellaan, vähänväliä silmäsi taakseen, että tulinko minä siellä hänen jäljessään. Kylässä kaikki ohikulkevat katselivat meitä, sillä minä olin vastahakoisen näköinen kuin kahlekoira.
Kun menimme kahvilan ohi, niin ovella seisova mies kutsui Barberinia tulemaan sisään. Barberin tarttui minua korvasta ja pyöräytti edellään menemään. Minusta tuntui hyvin huojentavalta. Kahvila ei minusta tuntunut niin vaaralliselta paikalta, ja toisekseen olin pitkät ajat tuuminut mielessäni uteliaana, että mikähän se on tuo Neitsyt Maarian ravintolan kahvila. Usein sivu kulkiessani olin kuullut sieltä laulua ja huutoa, niin että akkunat tärisivät. Mitähän siellä tehtiin? Nyt saan nähdä.
Barberin istahti pöydän ääreen isännän kanssa, joka meidät oli käskenyt sisään, ja minä istahdin kamiinin luo ja katselin ympärilleni. Toisella puolen huonetta, minua vastapäätä, oli suurikasvuinen, valkopartainen ukko, joka oli niin hullunkurisessa puvussa, etten moista ollut vielä nähnyt. Päässä harmaja huopahattu, koristettu punaisilla ja viheriöillä sulilla, hihaton lammasnahkatakki, karvapuoli sisällepäin. Sen alta näkyi toisen takin samettiset hihat, jotka ennen aikaan lienevät olleet siniset. Villaiset säärystimet ulottuivat polviin asti ja olivat pauloitetut punaisilla nauhoilla, jotka kiertelivät ristiin säärien ympäri. Hän istui tuolilla, nojaten kyynärpäällä toisen jalan varaan koukistettuun polveen, leuka kämmenpään varassa. En vielä ikänäni ollut nähnyt ihmistä niin liikkumattomana; hän oli aivan kuin mikähän puusta tehty pyhimys kirkossamme. Hänen tuolinsa alla istui kolme koiraa hievahtamatta. Niistä oli kaksi villakoiraa, toinen valkoinen, toinen musta, ja kolmas oli pieni, vikkelän ja lempeän näköinen. Valkoisella villakoiralla oli päässä vanha sotamieslakki, joka oli nahkahihnalla kiinnitetty leuan alle. Minä katselin ukkoa uteliaana ja ihmeissäni, ja sillä aikaa Barberin ja kahvilan isäntä puhelivat matalalla äänellä, mutta minä kuulin, että oli kysymys minusta. Barberin sanoi lähteneensä viemään minua pormestarin luo, että tämä toimittaisi vaivaishoidolta maksun minun kasvattamisestani. Tämän siis äiti oli saanut aikaan, ja minä ymmärsin heti, että jos Barberin saisi jotakin maksua siitä, että piti minua luonaan, niin minun ei tarvitsisi pelätä enää. Tuo vieras vanhus, vaikka ei siltä näyttänytkään, kuunteli myöskin tätä keskustelua. Yhtäkkiä hän viittasi kädellään minua ja sanoi Barberinille:
"Tämäkö poika se on teille vaivaksi?"
"Se juuri."
"Ja uskotteko, että paikkakuntanne vaivaishoitohallitus rupeaa maksamaan?"
"Totta kai, kun tällä ei ole vanhempia, ja kun tämä on ollut minun elätettävänäni, niin jonkun kai täytyy maksaa hänen edestään, sehän on oikeus ja kohtuus, eikö niin?"
"Kai, kai, mutta luuletteko, että kaikki, mikä on oikein ja kohtuullista, myöskin tehdään? Minä uskon, ettette koskaan saa maksua, jota pyydätte."
"No sitten poika saa mennä lastentalolle."