"En saanut unta."
"Sinä siis kuulit kaikki, mitä Jérome sanoi?"
"Kuulin. Sinä et siis ole minun äitini, vaan eipä hänkään ole minun isäni!"
Toisesta olin pahoillani, mutta toisesta hyvilläni.
"Sinä olet ollut minulle kuin oma lapsi, niin että en ole hennonut sinulle sanoa, miten asia oikeastaan on", selitti äiti. "Vanhemmistasi ei tiedetä mitään. Kun Jérome Parisissa eräänä aamuna pimeän hämyssä meni työhön, niin hän kuuli lapsen itkua muutaman talon puutarhan porttikäytävästä ja huomasi lapsen makaavan portinpielessä. Kun Jérome katseli ympärilleen saadakseen apua, niin hän näki muutaman miehen lähtevän suuren puun takaa ja menevän tiehensä. Mies epäilemättä oli piiloutunut sinne katsomaan, tuliko joku ottamaan lapsen, jonka hän oli pannut portinpieleen. Jéromen siinä miettiessä, mitä tuli tehdä, saapui toisia työmiehiä, ja päätettiin viedä lapsi poliisikonttoriin. Lapsi oli jonkun kuuden kuukauden vanha, ja kaikki vaatteet ja vaipat, joihin hän oli kääritty, osottivat, että hän oli rikkaitten vanhempain lapsi. Hänet oli ehkä varastettu ja sitten jätetty. Niin poliisikomisarius selitti. Komisarius kirjoitti kaikki, mitä Jérome tiesi, ja myöskin selityksen lapsen vaatteista, joissa ei ollut mitään nimeä, ja sanoi lähettävänsä lapsen löytölastentaloon, jollei joku läsnäolevista tahtoisi ottaa. Vanhemmat varmaan hakevat lastaan ja maksavat runsaasti sille, joka on ottanut lapsen hoitoonsa, oli komisarius selittänyt. Ja siihen oli Jérome sanonut, että hän ottaa. Minulla oli silloin juuri samanikäinen lapsi, mutta minun ei ollut vaikea ruokkia kahtakin. Ja niin minusta tuli äitisi. Kolmen kuukauden kuluttua oma lapseni kuoli ja minä kiinnyin sinuun yhä enemmän. Minä unhotin, että sinä et ole omani. Ikävä asia, ettei Jérome voinut unhottaa, vaan kolmen vuoden kuluttua, kun vanhempasi eivät tulleet sinua noutamaan, tai eivät olleet sinua löytäneet, hän käski viedä sinut lastentaloon. Sinä olet kuullut, minkävuoksi hänen käskyään en ole totellut."
Minä tartuin hänen kaulaansa: "Älä anna, äiti, hänen minua viedä, ethän anna? Minä rukoilen sinua."
"Ei sinua, lapseni, viedä. Minä pidän siitä huolen. Jérome ei ole paha ihminen, sen sinä vielä näet. Suru ja toimeentulon huolet ovat hänen mielensä katkeroittaneet. Mutta me teemme työtä, sinä myöskin."
"Minä teen mitä vain tahdotte. Vaan ei lastentalolle!"
"Ei, ei. Mutta mene nyt nukkumaan, ettei hän tapaa sinua valveilla." Suudeltuaan minua hän käänsi minut seinään päin. Minä olisin tahtonut nukkua, mutta mieleni oli niin kiihtynyt, että uni ei tullut. — Barberinin emäntä ei siis ollut äitini, ja kuitenkin hän oli niin hyvä ja niin lempeä. Mutta kukahan oli äitini? Olisiko hän vielä parempi ja lempeämpi? Se on mahdotonta. Mutta sen ymmärsin, että isä ei olisi voinut olla niin julma kuin Barberin eikä minua katselisi sellaisella silmällä eikä uhkaisi kepillä. Ja hän aikoi viedä minut lastentalolle. Voikohan äiti estää?
Kylmä kalisutti hampaitani. Enkä minä saanut unta. Ja Barberin pian tulee kotia! Mutta onneksi hän ei tullutkaan niin pian kuin oli aikonut, ja minä olin nukahtanut ennen hänen tuloaan.