"Se sopii." Ja hän tarttui heti viuluunsa ja alkoi soittaa. Minä työnsin rohkeasti saksenkärjet housuinlahkeeseen vähän alapuolelle polvia ja aloin leikata. Housut olivat hyvää vaatetta, ja olin ollut niistä sangen mielissäni, kun isä Acquin ne minulle antoi, mutta en luullut niitä nyt pilaavani tällä tavoin, päinvastoin isosti parantavani. Siinä puuhatessani olin samalla kuunnellut Mattian soittoa, mutta sitten pysähtyivät sakseni ja minä olin paljaana korvana. Mattia soitti melkein yhtä hyvin kuin Vitalis.
"Kuka sinua on opettanut soittamaan viulua?" — "Ei kukaan, vähän koko maailma, mutta enin itse." — "Mutta kuka sinulle on opettanut nuotit?" — "Minä soitan sen mukaan kuin olen kuullut." — "No minä opetan sinulle nuotit." — "Sinähän osaat kaikkea." — "Tokihan minun pitää osata, kun olen seurueen johtaja!"
Ei se ole mikään taiteilija, joka ei ole itserakas. Minäkin halusin Mattialle näyttää, että on minussakin kykyä. Tartuin harppuuni ja heti tehdäkseni suurenmoisen vaikutuksen lauloin kuuluisan lauluni.
Niinkuin tuleekin taiteilijain kesken, Mattia maksoi minulle takaisin kiitokseni, joita olin hänelle lausunut. Hän oli suuri taiteilijakyky, minä olin suuri taiteilijakyky, me olimme toistemme arvoiset.
Mutta emmehän voineet tuolla tavoin jäädä siihen ylistämään toisiamme. Kun olimme soittaneet ja laulaneet omaksi tarpeeksemme, omaksi huviksemme, niin piti soittaa ja laulaa saadaksemme ruokaa ja vuoteen. Minä senvuoksi panin laukkuni kiinni, ja Mattia nyt vuorostaan otti sen harteilleen. Ja eteenpäin pölyisellä tiellä.
Nyt oli pysähdyttävä ensimäiseen kylään tiemme varressa ja annettava näytäntö: "Remin seurueen koenäytäntö."
"Opeta minulle tuo laulusi", sanoi Mattia, "me laulamme sen yhdessä, ja minä luulen, että voin sitä pian säestää viululla. Se kuulostaa kauniilta."
Varmaankin, ja "kunnioitettavalla yleisöllä" pitää nyt olla sydän kivestä, jollei se anna meille lantteja. Tämä onnettomuus ei meitä toki kohdannutkaan. Saavuttuamme muutamaan kylään valmistausimme etsimään sopivaa paikkaa esiintyäksemme ja kuljimme muutaman talon ohi, jonka piha oli täynnä juhlapukuista ja kukilla koristettua väkeä. Heti voi arvata, että oli häät. Minulle juolahti mieleen, että nämä ihmiset ehkä tarvitsevat soittajia saadakseen tanssia, ja astuin pihaan Mattian ja Capin seuraamana, ja sitten hattu kädessä tervehdin (ylevästi kuin Vitalis aikoinaan) ja tein esitykseni ensimäiselle miehelle, joka sattui lähelle. Hän oli paksu poika, jonka lihavaa, tiilikiven punaista muotoa reunusti korkea, korvia sahaava kaulus. Hän oli kiltin ja leppeän näköinen. Vastaamatta mitään kysymykseeni hän kääntyi jäykästi hääväen puoleen, pisti kaksi sormea suuhunsa ja tällaisella soittimella lasketti niin kauhistavan vihellyksen, että Capi ihan kauhistui.
"Hohoi, kuulkaa!" huusi hän. "Mitä arvelette, jos niinkuin vähän soitettaisiin? Tuossa tulee soittajia."
"Soittoa, soittoa!" huusivat miehet, ja naiset.