Meidän siis piti lähteä Clermontia kohden.
Parisista Varsesiin matkatessamme olin alkanut opettaa Mattiaa lukemaan ja tuntemaan myöskin ensimäisiä musiikin alkeita. Varsesista Clermontiin kulkiessamme jatkoin opetustani.
Joko sitten en ollut hyvä opettaja — mikä on hyvin mahdollista — tai Mattia ei ollut hyvä oppilas — mikä niinikään on mahdollista — mutta hyvin hitaasti ja vaivoin hän oppi lukemaan. Ahkerasti hän opetteli. Hänen silmänsä olivat kirjassa kuin naulitut, mutta hän löysi siitä kaikkea sellaista, joka osotti, että hänellä oli runsaasti mielikuvitusta, mutta vähän tarkkaavaisuutta. Minä silloin joskus kiivastuin ja lyöden kirjaan tiuskaisin vihoissani, että hänellä oli kova pää.
Mattia suuttumatta ja hymyillen katsoi minuun suurilla lempeillä silmillään.
"Se on tosi", sanoi hän. "Se on kova paitsi kun lyödään siihen.
Garofoli, joka ei ollut mikään tyhmä mies, huomasi sen heti."
Enhän minä voinut olla vihoissani tällaisen vastauksen saatuani. Minä purskahdin nauramaan, ja taas jatkettiin lukemista.
Mutta musiikkia opetettaissa ei ollutkaan näitä vaikeuksia. Heti alusta pitäen Mattia oli alkanut edistyä huomattavasti, ja hän usein hämmästytti minua kysymyksillään. Sittemmin hän kysymyksillään saattoi minut pulaan, ja lopuksi hän kysyi niin, että minä jäin tuppisuuksi.
Minun täytyy tunnustaa, että tämä minua rasitti ja lannisti. Minä otin vakavasti opettajatoimeni, ja minusta tuntui nöyryyttävältä, että oppilaani teki kysymyksiä, joihin minä en osannut vastata. Eikä hän säästänyt kysymyksiäkään se minun oppilaani: Minkävuoksi ei kirjoiteta kaikki nuotit samalle avaimelle? Minkävuoksi käytetään b laskiessa ja risti ylennettäissä? Minkävuoksi viulu viritetään määrätylle äänelle eikä muille?
Minä olin musiikin opettaja, minun piti vastata tai muuten, sen tunsin, menettäisin koko arvoni, ja minä pidin paljon arvostani. Vastasin siis Mattialle, kun en tiennyt muuta:
"Se on niin senvuoksi, että sen niin pitää olla; sääntö on sellainen."