"No entäs lehmämme?" kysyi Mattia. "Se annetaan teille takaisin."
"Minä en juuri sitä tarkoittanut, vaan sitä, että kuka sen ruokkii ja kuka sen lypsää?"
"Ole huoleti, poikaseni."
Mattia näyttikin vakuutetulta, mutta sitten hän sanoi nauraen: "Jos meidän lehmämme lypsetään, niin eikö voitaisi antaa meille se maito. Se olisi hyvä illalliseksemme."
Heti kun tuomari oli mennyt, ilmoitin Mattialle kaksi suurta uutista, jotka olin saanut tietää ja jotka olivat saaneet minut unhottamaan, että olimme vankilassa: Barberinin emäntä oli elossa ja Barberin oli Parisissa.
"Prinssin lehmä viedään riemulla", sanoi Mattia ja iloissaan rupesi tanssimaan ja laulamaan. Ja hänen ilonsa sai minutkin mukaansa, niin että tartuin Mattiaa käsiin ja tanssin hänen kanssaan. Capi, joka siihen saakka oli maannut muutamassa loukossa surullisena ja alakuloisena, tuli luoksemme, nousi takajaloilleen ja yhtyi iloomme. Me tanssimme niin, että vanginvartija pelästyi — sipuliensa tähden luultavasti — ja tuli katsomaan mitä meteliä me pidimme. Hän käski meidän olla hiljaa, mutta ei käyttänyt niin röyhkeitä sanoja kuin tullessaan tuomarin kanssa. Siitä ymmärsimme, että asiamme ei ollut huonosti, ja pian saimmekin todistuksen siitä, ettemme olleet erehtyneet, sillä vähän ajan kuluttua vanginvartija toi suuren vadillisen maitoa — lehmämme maitoa — mutta ei siinä kaikki: meille annettiin suuri nisuleipä ja kylmää vasikanlihaa, jota oli lähettänyt itse tuomari.
Harvoin lienee vankilassa-olijoita sillä tavoin kohdeltu. Ja syödessäni siinä vasikkaa ja juodessani maitoa tuumailin, että vankila on parempi kuin olin luullut. Niin arveli Mattiakin: "Tämähän vasta onni on, kun saa syödä ja nukkua maksutta", sanoi hän nauraen.
Minä tahdoin häntä säikäyttää: "Mutta jos eläinlääkäri olisi kuollut yhtäkkiä, kuka todistaisi syyttömyytemme?"
Mattia sanoi: "Tuollaista ajattelee silloin, kun on onneton, mutta nyt ei ole siihen sovelias aika."