"Eikö olekin tämä kaunista seutua?" kysyin Mattialta.
"No ei täällä ole puita näköalaa estämässä", sanoi Mattia.
"Kun lähdemme laskeutumaan Chavanoniin, niin saat nähdä suuriakin puita, tammia ja kastanjoita."
"Onko hedelmiä?"
"Voi veikkonen, paljonkin. Ja sitten kartanolla on suuri päärynäpuu, jossa on noin suuria päärynöitä ja hyviä, saat nähdä."
Ja jo selittäissäni sanoin aina lopuksi hänelle: saat nähdä! Minä todella luulin vieväni Mattian oikein ihmeiden maahan. Ja minusta tämä seutu olikin paras kaikista. Täällähän minä olin kasvanut, ja täällä olin ollut niin onnellinen, täällähän minua oli rakastettu. Ja ensimäisen ilonkuohun tunteet, jotka saivat viritystä seikkailuelämäni muistoista, kuohuivat nyt rinnassani sitä valtavampina, kuta lähemmäksi kotikylääni tulimme. Minusta tuntui, kuin ilmassa olisi ollut huumaava tuoksu: kaikki näytti niin kauniilta.
Mattiakin joutui huumauksen valtaan, mutta hän kuvaili omaa kotiseutuaan.
"Jos sinä tulisit Luccaan", sanoi hän minulle, "niin niinäkin näyttäisin sinulle siellä kaikenlaista kaunista: saisit nähdä!"
"Me menemme Luccaan, kun olemme käyneet Etiennetten, Lisen ja
Benjaminin luona."
"Lähdetkö tosiaankin Luccaan?"