"Sinä olet tullut minun kanssani kasvatusäitini luo, minä tulen sinun kanssasi sinun äitisi ja sisaresi Christinan luo, jota kantelen sylissäni, jos hän ei ole kovin suuri. Hän on oleva sisareni."
"Oh! Remi!"
Hän ei voinut sen enempää sanoa, niin liikutettu hän oli.
Puhellessamme näin ja astuskellessamme pitkin askelin olimme saapuneet vuoren harjalle, josta rinne alkoi laskeutua alas jaksottain Chavanoniin. Vielä muutamia askeleita, niin olimme paikalla, jossa olin Vitalikselta pyytänyt saada istahtaa tienvierustalle katsellakseni kotitaloa, jota en ollut luullut enää ikinäni näkeväni.
"Pidä lehmää!" sanoin Mattialle ja hyppäsin rinteelle. Kaikki oli ennallaan laaksossamme, se näytti aivan samanlaiselta kuin ennen, puitten välistä näin kotitalon katon.
"Tuolla, tuolla!" huusin.
Mattia ihmetellen intoani kiiruhti vierelleni katselemaan.
"Katso tuonne käteni suuntaan. Siellä on kotitalo, tuolla päärynäpuu, tuolla oli ennen puutarhani."
Mattia, jolla ei ollut niitä muistoja kuin minulla, ei nähnyt mitään ihmeellistä, mutta ei virkkanut mitään siitä.
Talosta nousi pieni keltainen savupylväs pitkin vuoren rinnettä ylös. Tuulenhenki leuhautti savua kasvoillemme: se haisi tammenlehdiltä. Kyyneleet täyttivät yhtäkkiä silmäni, ja minä hyppäsin Mattian kaulaan. Samassa Capi heittäysi minua vasten, ja minä otin sen syliini ja suutelin sitäkin.