"No kuulehan: jos minun vanhempani hakevat minua, niin se osottaa, että he ovat kiintyneet minuun, he rakastavat minua. Ja kun he rakastavat minua, niin he eivät kiellä minulta mitä pyydän. Ja minä pyydän heiltä saattaa onnellisiksi ne, jotka ovat olleet minulle hyviä, jotka minua ovat rakastaneet, kun minä olin yksin maailmassa, niinkuin ovat olleet Acquin, joka on lunastettava vankilasta, Etiennette, Alexis, Benjamin, Lise ja sinä. Lisen he ottavat luokseen, opettavat, parantavat, ja sinut pannaan kouluun minun kanssani, jos minun pitää mennä kouluun. Niin ne asiat käyvät — jos vanhempani ovat rikkaita, ja minä olisin hyvin tyytyväinen, jos he olisivat rikkaita."
"Ja minä olisin hyvin tyytyväinen, jos he olisivat köyhiä."
"Oletko hullu?"
"Ehkä."
Ja sen enempää sanomatta Mattia kutsui Capin, sillä oli jo aika ruveta syömään. Hän otti koiran syliinsä ja puhui sille aivan kuin ihmiselle: "Eikö niin, vanha Capi, että sinustakin olisi mieluisampaa, että Remin vanhemmat olisivat köyhiä?"
Capi, niinkuin aina kun kuuli nimeänsä mainittavan, haukahteli tyytyväisenä ja pani käpälät rinnalleen.
"Vanhempain ollessa köyhiä me elelisimme niinkuin tähänkin asti vapaata elämää, kaikki kolme, menisimme minne milloinkin haluttaisi, eikä meillä olisi muuta huolta kuin tyydyttää kunnioitettavaa yleisöä."
"Hauh, hauh!"
"Vanhempain ollessa rikkaita Capin pitäisi olla ja pysyä pihamaalla, koirakopissa, ja luultavasti kahleissa, kauniissa teräskahleissa, joka kuitenkin olisi kahle, sillä koirat eivät saa tulla rikkaitten huoneisiin."
Olin ollut vähän suutuksissani, kun Mattia oli toivonut, että vanhempani olisivat köyhiä, eikä ollut hyvillään ilosta, joka minussa oli syntynyt Barberinin emännän kuvauksen johdosta. Mutta toisekseen olin mielissänikin nähdessäni sitten, että Mattiassa oli surumielisyyden synnyttänyt hänen ystävyytensä minua kohtaan — hän pelkäsi eroa ja tästä syystä hän vain oli suruissaan. En voinut siis nuhdella häntä, sillä tämähän oli vain todistus tunnollisesta ja hellästä ystävyydestä.