Jollei meidän olisi ollut pakko ansaita jokapäiväistä leipäämme, niin olisin Mattiasta huolimatta kiiruhtanut kulkuamme, mutta meidän piti antaa näytäntöjä suurissa kylissä, joita oli matkamme varressa, ja odotellessamme, että pääsemme vanhempaini rikkauksia jakamaan, meidän täytyi tyytyä pieniin rahoihin, joita saimme siellä täällä sattuman mukaan. Meiltä kului siis enemmän aikaa kuin olisin suonut, ennenkuin pääsimme Dreuzyyn. Mutta oli toinenkin seikka, jota varten meidän piti koota rahaa niin paljon kuin mahdollista. Minä muistin Barberinin emännän sanan, että kaikilla rikkauksillani en voi tuottaa hänelle niin paljon iloa kuin köyhänä ollessani, ja minä tahdoin pikku Lisenkin saattaa yhtä hyvälle mielelle kuin Barberinin emännänkin. Tietysti minä jaan rikkauteni Lisen kanssa, ainakin minä puolestani, mutta ennenkuin minä olin rikas, tahdoin viedä Liselle ansaitsemillani rahoilla ostetun lahjan — köyhän lahjan. Matkallamme ostimme nuken, joka ei onneksi maksanut niin paljon kuin lehmä, ja kiiruhdimme sitten päämääräämme kohden.
Kun nyt oli jo syksy, niin päiväntaipaleemme olivat lyhemmät kuin kesäisin ja me koetimme aina mahdollisuuden mukaan päästä kyliin, joihin yöksi jäimme, hyvissä ajoin ennen päivän laskua. Mutta sittenkin, vaikka varsinkin matkamme lopulla olimme kiirehtineet minkä mahdollista, saavuimme Dreuzyyn vasta pimeällä. Lisen tädin luo mennessä meidän ei tarvinnut kuin seurata kanavan vartta, kun hänen miehensä oli kanavanvartija ja asui kanavan varrelle rakennetussa talossa. Pian löysimmekin tämän talon, joka oli kaupungin laidassa tasangolla, missä kasvoi suuria puita, jotka kaukaa katsoen näyttivät uivan sumussa.
Sydämeni tykytti kovasti lähestyessäni tätä taloa, jonka akkunat loistivat takassa palavasta nuotiosta, mikä loimahteli ja silloin tällöin valaisi tietämme. Talon luo tultuamme näin ovet suljetuiksi, mutta akkunasta, jossa ei ollut kaihtimia, näin Lisen pöydän ääressä tätinsä vieressä ja edessään muuan mies, joka varmaan oli hänen enonsa.
"Siellä ollaan paraillaan illallisella, tulimme sopivaan aikaan", sanoi Mattia.
Minä tein hänelle merkin käskien hänen olla hiljaa ja Capin käskin taakseni. Sitten otin harppuni ja valmistausin soittamaan.
"Niin tosiaan", sanoi Mattia hiljaa, "serenaadi, se on oiva tuuma."
"Älä sinä soita, anna minä soitan yksikseni."
Ja minä soitin napolilaista lauluani, mutta laulamatta, sillä ääneni ei kulkenut. Ja soittaessani katsoin Liseä: hän kohotti äkkiä päänsä, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa.
Minä nyt aloin laulaa.
Hän hyppäsi tuoliltaan ja juoksi ovelle, enkä ehtinyt muuta kuin
Mattialle antaa harppuni, ennenkuin Lise oli sylissäni.