Meidät käskettiin sisään, ja Catherine täti minua syleiltyään toimitti kaksi lautasta pöytään. Mutta minä pyysin häntä panemaan kolmannenkin:
"Meillä on täällä toveri mukanamme."
Ja minä vedin laukustani nuken ja asetin sen istumaan tuolille Lisen viereen.
En voi koskaan unhottaa katsetta, jonka Lise loi minuun; näen sen nytkin elävänä silmissäni.
IX.
Jollei minulla olisi ollut kiire Parisiin, niin olisin jäänyt pitkäksi aikaa Lisen luo; meillä oli niin paljon puhumista, ja sillä tavalla kuin me keskustelimme, ehdimme kovin vähän sanoa.
Tietysti puhe vanhemmistani otti suurimman osan kertomuksestani, rikkaat vanhempani, ja minä kerroin Liselle, mitä olin Mattialle jo sanonut, pysyen siinä uskossa ja toivossa, että he ovat rikkaat, niin että me kaikki tulemme onnellisiksi: Lisen isä, hänen veljensä ja hän, varsinkin hän.
Lise, joka ei ollut kypsynyt kokemuksen koulussa niinkuin Mattia, oli taipuisa uskomaan, että ne, jotka olivat rikkaita, olivat onnellisia tässä maailmassa ja että omaisuus oli taikakalu, jolla sai heti mitä toivoi. — Senhänvuoksi hänenkin isänsä oli vankilassa, että oli köyhä, ja senvuoksi koko perhe oli hajallaan! Hänestä oli yhdentekevää, olinko minä vai hän rikas, se oli sama asia, seurauksiin nähden ainakin oli vaikutus sama: me kumpikin olimme onnellisia, ja hänellä ei ollut muusta huolta kuin: kaikki koolle, kaikki onnellisiksi.
Mutta me emme istuneet ainoastaan kanavan sulun portin luona, jossa syöksyvä vesi pauhasi, vaan kulutimme aikaamme kävelyretkilläkin, joilla oli mukana Mattia ja herra Capi sekä neiti nukke. Retkeillessäni Ranskassa monet vuodet Vitaliksen kanssa ja sitten nämä viime kuukaudet Mattian kanssa olin nähnyt paljon seutuja, mutta en sellaista kuin tämä, jossa nyt olimme. Äärettömiä metsiä, kauniita tasankoja, kallioita, kukkuloita, luolia, vesiputouksia, tyyniä lampia ja kapeassa laaksossa jyrkkäin rinteiden välissä kanava, joka juoksi kiemurrellen. Kuului lakkaamatta veden kohinaa ja lintujen laulua. Mutta ei pidä kovin paljon minun sanoihini luottaa. Minä tarkoitan, että kaikkialla missä olen Lisen kanssa kuljeksinut, missä olemme leikkineet yhdessä, on minusta seudulla tuntunut olevan sellainen kauneus ja viehätys, jota ei suosituimmillakaan seuduilla olisi ollut minun silmissäni. Minä olen tämän seudun nähnyt Lisen ympärillä, ja senvuoksi se on painunut mieleeni niin kauniina.
Mutta meidän piti erota ja Mattian kanssa lähteä tielle. Minusta se oli surullista. Mutta minä en eronnut nyt surulla. Olin niin monta kertaa hyvitellyt mieltäni sillä unelmalla, että olisin rikas, että olin alkanut uskoa, en sitä, että kerran olen rikas, vaan että jo nyt olen. Viimeiset sanani Liselle osottavat miten varma minä tässä uskossani olin: