"En minäkään ole unhottanut Saint-Medardin kirkon seinustaa, jota vasten seisoin nälkään kuolemassa. Minä en halua nähdä nälkää Parisissa."
"Mutta me saamme rahaa enemmän, kun tulemme vanhempiemme luo."
"Minun ei tee mieli ruokaa, kun vasta olen syönyt hyvästi, mutta kun en ole saanut ruokaa, niin silloin ei tunnu hyvältä. Tehkäämme siis työtä aivan kuin meidän pitäisi saada ostetuksi lehmä vanhemmillesi."
Se oli viisas neuvo. Minä kuitenkin tunnustan, etten laulanut niin kuin lauloin silloin kun oli koottava rahaa lehmän tai nuken ostoa varten.
"Mutta sinähän laiskaksi heittäysit, kun sinusta tuli rikas!" sanoi
Mattia.
Tulimme Parisiin juuri kuusi kuukautta ja neljätoista päivää siitä kuin olimme sieltä lähteneet.
Mutta nyt tullessamme oli aivan toisenlainen päivä kuin lähtiessämme: oli sumua ja kylmä, ei päivänpaistetta enää, ei kukkasia, ei vihantaa ruohoa enää tien varrella, kesän aurinko oli tehnyt tehtävänsä, ja syksyn ensimäiset sumut olivat nyt laskeutuneet maalle, ja kellastuneet lehdet kahisivat puissa ja putoilivat päällemme. Mutta mitä siitä, jos luonto olikin ikävän näköinen, olihan meillä sisällinen ilo, joka ei tarvinnut ulkonaista kiihotusta. Tai oikeastaan en voi sanoa, että meillä ole, sillä se oli minussa, minussa yksistään. Mattia sen sijaan kävi sitä synkemmälle mielelle, kuta lähemmäs Parisia tulimme, ja usein hän astui tuntikausia puhumatta sanaakaan.
Hän ei ollut sanonut minulle tämän surumielisyyden syytä, ja minä, kuvitellen hänen surunsa johtuvan vain siitä, että hän pelkäsi meidän eroamme, en halunnut hänelle uudelleen selittää sitä, mitä olin jo monet kerrat selittänyt: että nimittäin vanhempani eivät tahdo meitä erottaa. Vasta kun pysähdyimme syömään lähelle kaupunkia tultuamme, hän istuessaan kivellä ja pureskellessaan leipäpalaansa selitti mikä häntä vaivasi.
"Tiedätkö mitä ajattelen tullessamme Parisiin?"
"Mitä?"